Laulaisin sinulle lempeitä lauluja.

Tämän viikon aluksi kerrottakoot, että yksi yli 20 vuotta kestäneen lukuharrastukseni timantti makoilee alemmassa kuvassa pellavalakanain hellässä hyväilyssä. 

Ennen luin aina. Joka ainoa päivä, monta kirjaa viikossa. Nykyään tuo mitä mainioin harrastus ja aivojen lepuuttelu saattaa jäädä kuukausiksi, kunnes vastaan kävelee jokin maukas opus, johon on hanakasti tarrattava. Viime kirjastoreissulta tarttui kouraan tuo jo mainittu kirja sekä sen lisäksi pari muuta, jotka kaikki muutaman päivän sisään valuivat silmämunien kautta hermoihin, kuin rauhoittava lääke ikään.

Linda Olsson. Ettäkö se kirjotti hyvän kirjan! Joskus sanat osuvat justiinsa kohilleen eikä elämä ole viimeisen sivun jälkeen enää entisellään. Niin kävi täällä tämän kirjan jälkeen. Takakannen mukaan se on opus, joka saa kriitikonkin itkemään ja ihan näin meiän kesken nyt todettakoon, että saattaa lukiessa vakavampikin martta pärskyttää menemään siihen malliin, että kaiken sen kouristelun keskellä lukemiseen keskittyminen tuottaa jo huomattavia ongelmia. On hyvin vaikea olla khuuli, kun snork-ääni livahtaa kurkusta kerta toisensa perään, lukupaikka on vaihdettava kylpyhuoneeseen ja toivottava vesieristeen pitävän.

Jos joku vielä uskaltaa tuon mainitun niagaran uhallakin tarrata lempeisiin lauluihin, niin saa sitten jälestä tulla kertomaan, että minkä asteisia vesivahinkoja syntyi. Vai syntyikö mitään. Se kun on niin, että mikä toiselle nasahtaa kohilleen ei välttämättä toiselle merkitsi mitään. Ja se on ihan hyvä niinkin.

Hyvää alkanutta viikkoa!