Huom! Postaus sisältää keskiraskasta ylireagointia ja saattaa herättää rohkeammassa kansanosassa myötähäpeän tunteita

Eräänä maanantaina tapahtui kammottava asia, jota meikämartta on odottanut suurella pelolla lähes kolme vuotta. Se on oikeasti pieni asia ihmisen elämässä, mutta silti juuri tuolla hetkellä se tuntui elämää suuremmalta. 

Kansalaiset pelkäävät erinäisiä asioita elämässään. Toiset pelot ovat todellisempia kuin toiset, mutta pelkoa yhtä kaikki. On asioita, jotka pelottavat oikeasti. Sellaisia oikeasti pelottavia, kamalia asioita. Sitten on ällöttävää pelkoa, kammottavaa, kylmät väreet tuovaa, joka saattaa liittyä vaikka pimeään tai erinäisiin liikkuviin asioihin.

Tämän marjatan pelottava ällötys on aina ollut hiiret. 

Lähes kolme vuotta sitten muutimme tähän taloon. Muutto uudesta talosta vanhaan oli tämän marjatan mielikuvitukselle yhtäkuin, että hiiriä pyörii nurkissa ja jaloissa niin, että kolalla saa edestä työnnellä. Kansalainen saattaa ällöttävän pelon kourissa tehdä jopa jälkikäteen naurettavilta tuntuvia ratkaisuja, jotka sillä hetkellä tuntuvat oikeasti ihan hyviltä ideoilta. Esimerkkinä vaikkapa se, että meikämartta nukkui taloon muutettuaan ensimmäiset kuukaudet sukat jalassa, että kun yöllä laskee jalkansa sängystä lattialle, niin ei ainakaan paljaalla jalalla astu suoraan hiiren päälle.

Hiiriä ei kuitenkaan näkynyt ja yösukat uskallallettiin riisua jaloista. Kunnes koitti eräs kovin tavallinen, mutta legendaariseksi muuttuva maanantaiaamu. 

Aamun rauhassa kahdeksan aikaan istui marjatta kaikessa rauhassa sohvalla tuhoamassa kangasvarastojaan matonkuteiksi. Kello tikitti tiktak, kangaspöly kutitti sieraimia, sakset napsuivat. Oli mukavaa ja kovin rauhallista. Silloin se tapahtui! 

Kuului vaimeaa, hiljaa lähestyvää rapinaa. Keittiön pöydän alta ilmaantui tuo kaamean ällöttävä pelon kohde. Se rapisti aivan tyynenä parkettia pitkin menemään pitkillä kynsillään ja hipsutti olohuoneen kautta kohti kodinhoitohuonetta rinta rottingilla, aivan kuin rauhaisalla aamulenkillä konsanaan!

Silloin loksahti eräällä toiselle leuka auki, kirkaisu tukahtui johonkin kurkunmutkaan. Nukkuvien lasten huoneet ovet kiinni, vessan ovi kiinni, puhelin kouraan ja sohvalle seisomaan. Rohkeasti kuitenkin vähän ajan kuluttua uskalsi marjatta parin metrin päästä kurkata koloon, johon tuo inha siimahäntä oli luikahtanut. Ja arvatkaa mitä, kaikesta tömistelystä ja uhkailusta huolimatta se vain killitti takaisin nappisilmillään, ihan kuin uhmatakseen!  

Siimahäntä veti pitemmän korren, sillä se katosi kuin maan nielemänä. Edes paikalle hälytetty apujoukko ei nähnyt vikisijästä merkkiäkään.

Seuraavana yönä meikämartta heräsi epämääräiseen ääneen, laski sukkien verhoamat jalkansa varovasti lattialle ja lähti tutkimaan äänen alkuperää. Umpeenmuuratun kolon sisäpuolella taidettiin pullistella muskeleita, sillä aivan selkeästi siimahäntä otti vauhtia ja heittäytyi kotiovensa tukkivaa lautaa vasten koko sadan gramman painollaan, kerta toisensa perään. 

Eräs marjatta otti sukat jalasta ja meni takaisin nukkumaan. Hymyillen.