Sika ja nauta lentoretkellä.

Oheisten otosten levollisesta tunnelmasta oltiin hyvin kaukana tässä talossa viime viikolla, kun oli aika pestä ikkunat loppuun sekä siinä ohessa puunata koko muukin talo esittelykuntoon. 

Kävi nimittäin niin, niin kuin toisinaan käy ihmisen elämässä, että useampi huonohkosti nukuttu yö, tekemättä olevat työt ja kevyesti stressaantunut mieli synnyttivät tunteen, että kukaan muu ei tässä talossa tee ikinä mitään! Tuohon soppaan kun vielä lisätään liian alas hulahtanut verensokeri, nälkä ja se, että kukaan muu ei tässä talossa tee ikinä ruokaa!, niin tiiätte kyllä mitä siitä seuraa.

Rohkenen muistella tuota suurta lentopäivää näin julkisesti, sillä epäilen, että yllämainittu tunne ei suinkaan ole pelkästään tässä pääkopassa viihtyvä. Se tunne, kun olet ihan varma siitä, että olet koko maailmankaikkeuden väärinymmärretyin, epäkiitetyin ja muutenkin raukoin olento, joka ponnistelee aamusta iltaan toisten vuoksi saamatta koskaan itse mitään takaisin.

Kun kansalainen vajoaa tuohon marttyyriyden tilaan, hänelle saattaa ilmaantua yllättävä tarve osoittaa mielipiteensä seinälle tai lattialle, yleensä jonkin viattoman käyttöesineen tai ruoka-aineen avulla. Suurin ongelma on, että ei raski heittää mitään kallista tai särkyvää tai sellaista, josta jää jälkiä seinään, koska varastossa ei ole seinämaalia enempää eikä sitä tämän yhden päähänpiston takia jaksa lähteä ostamaan lisää. Se ei myöskään saa olla mitään sellaista, joka vahingoittaa lähiympäristöä, kuten vaikkapa tekstiileitä, eikä siitä saa koitua lisää työtä kaiken jo valmiiksi tekemättä olevan lisäksi. Tämän ankaran ajatustyön suorittamisen jälkeen erinäiset esineet onkin tässä vuosien saatossa jäänyt heittämättä. Muutamaa kertaa lukuunottamatta.

Vuonna 2006 heitin tuikkukupin seinään. Kuppi oli ihan muutaman euron arvoinen, hankittu Hemtexistä, mutta siivottavaahan siitä syntyi. Muistan erään toverin taannoin muistelleen, kuinka oli ajattelemattomuuksissaan pistänyt arvokkaimman Muumimukinsa taipaleelle ja siinä lentoa hidastetusti katsellessaan tajunnut kauhuissaan tuon faktan euron kuvien vilistessä silmissä.

Melkein 10 vuotta näemmä sitten menikin, että ei lentänyt yhtään mitään. Lähinnä siitä syystä, että olen pihi ja laiska siivoamaan, ei niinkään siitä, etteikö olisi tehnyt mieli viskellä. Tyynyjä olen potkinut silloin tällöin, viskaissutkin. Mutta tuolloin  lauantaina, ikkunanpesumaratoonin ja vähän kaiken muunkin mainingeissa, silloin lensi. 

Sinänsä kuulostaa viattomalta, että sika ja nauta ovat viime viikonloppuna lähteneet lentoretkelle. Viatonta se olikin, koska ainoa joka tilanteesta kärsi, oli nuo kaksi sorkkaeläintä plus kolmas sarvipää, joka jauhelihan heitti. Paketti oli nimittäin auki ja jotenkin ihminen ei välttämättä tajua marttyyriyden alhossaan ajatella, että mitä mahtaa jauhelihalle tapahtua, jos  se tekee avonaisessa paketissa erinäisiä äkkinäisiä liikkeitä. Sanottasko näin, että juttu levis niinkuin jauheliha parketille. Ja vähän muuallekin.

Jauhelihan lentoa hidastetusti katsellessa katoaa ihmiseltä kaikenlaiset ylivertaiset ajatukset omasta ylivoimaisuudestaan sen siliän tien. Ehkä vähän hävettääkin.

Sinä päivänä lounaaksi syötiin nakkikeittoa.