Huomenta!

Ja hyvää uutta kouluvuotta koululaisille! 

Täällä tänään, koska syksy on uusien alkujen aikaa. Uuden alku on vanhan loppu, loogista mutta totta. Olen tietoisesti siirtänyt tämän postauksen kirjoittamista kesän yli siksi, että parin kuukauden aikana ehtisi kuulostella, tuntuuko blogin lopettamispäätös sittenkään oikealta. Ja todettava on, että kyllä se vaan tuntuu, ihan yhtä vahvasti kuin tuossa keväämmälläkin.

Kesä livahti huomaamatta. Niin se taitaa tehdä joka vuosi, mutta tänä vuonna se lipsahti vielä entistäkin vikkelämmin. Johtunee keleistä ja siitä, että alkukesä meni muuttopuuhissa ja uuden fiilistelyssä. Tuntuu ihan hullulta miten nopeasti uusi paikka alkaa tuntua kodilta, eikä vanhaa oikein enää muistakaan. Tai muistele, kumpaa se nyt sitten onkaan. Puolentoista kuukauden aikana nykyinen asunto on alkanut hyvinkin tuntua siltä miltä pitääkin, kodilta. Ihmiset tekevät kodin, oli se missä tahansa. Eikä tarvita kuin muutama oma tavara uppo-outoon paikkaan, kun tulee tunne, että tänne me nyt jäädään.

Kuvissa yllä ei muuten suinkaan ole nykyinen majapaikkamme, vaan talo ja sen pihapiiri, jonka sisareni perheen kanssa vuokrasimme Smoolannista yhdeksi viikoksi heinäkuun alussa. Kaunista oli, niinkuin aina ennenkin. Menkää sinne! Me ainakin mennään, ehkä taas jo ensi kesänä. 

Olen tässä miettinyt, että kuinka näistä vuosista täällä blogimaailmassa kiittäisin, ja ketä. Neljä ja puoli vuotta sitten remonttiblogia aloittaessani en suinkaan ajatellut, että niin moni teistä jaksaisi lukea sepustuksiani muutamaa postausta pidemmälle. Aloitin blogin itseäni varten, remontin taltioimiseen ja siksi, että saisin tehdä niitä asioita, jotka ovat lähellä sydäntäni: suunnitella, kuvata ja kirjoittaa. Kaikki muu siitä seurannut on ollut vain plussaa ja voitte uskoa, että olen nauttinut: uusista ystävistä, kokemuksista. Kaikesta siitä mitä tämä blogi on tuonut tullessaan.

Voisi kuvitella, että täällä tippa linssissä kirjoittelen. Mutta kun en! Silloin jos päätös tuntuu oikealta, miksi itkisin, miksi itkisin? (Lauluntekijää lainatakseni.) Tuntuu hyvältä, innostuneelta, malttamattomalta mitä elämä tuokaan tullessaan. Yksi vaihe elämässä oli ja meni, hyvä niin.

Kiitos teille blogini lukijat! Kiitos uusista ystävistä! Kiitos inspiroivista yhteistöistä! Kiitos, että sain olla osa mitä mahtavinta yhteisöä! Kiitos menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta. Uusi on hyvä.

Vihertää!

Viikonlopun aikana puihin ilmaantui täälläpäin kotomaata enemmän kuin hiirenkorvat. Niitähän voisi kutsua jo suorastaan lehdiksi! Tämän alkuviikko on satanut siihen malliin, että luulisi harmaan muuttuvan vieläkin vihreämmäksi varsin liukkaasti.

Tänään on jopa paistanutkin, silloin ja tällöin pilven raosta. Kasvatuslodjut löysivät paikkansa terassin juuresta ja kovasti sormia syyhyttäisi päästä jo taimiparkoja sinne iskemään. Alkavat meinaan olla jo niin monta kertaa isompaan astiaan purkitetut, että pelkään niiden kohta heittävän henkensä ihan vain silkasta stressistä!

Täällä internettimaailmassa on ollut hiljaista tämän blogin osalta koko kevään. Syitä on monia ja suurin osa niistä niitä positiivisempia. Niinhän se on tässä elämässä, että kun kaikkeen ei riitä aika! Ja silloin jos siinä tilanteessa ollaan hyvien asioitten vuoksi, niin siitähän ei voi muuta kuin tykätä. Konetta ehtii näppäilemään sitten myöhemminkin, kun aika ja elämäntilanne antaa myöten.

On hauska löytää oman torppansa kuvia netin syövereistä keskeltä tekstiä, jonka sisällöstä ei ole mitään havaintoa. Kääntäjä kertoi kieleksi puolan ja teki tekstistä ymmärrettävän. On myös mielenkiintoista nähdä mitä kuvia aivan ulkopuolinen henkilö on tekstin oheen valinnut. Näin remontin valmistuttua neljän vuoden jälkeen tulin näet tajunneeksi myös sen tosiasian, että tässä aikojen mittaan olen ladannut tähän blogiin yhteensä 4182 kuvaa! Se on muuten aika älyttömän paljon. Jonkun verran on siis ilmeisesti tullut materiaalia tuotettua tässä vuosien mittaan. Kiitos Magdalle kauniista sanoista!

Mukavaa perjantaita ja viikonloppua! Muistetaanpa vihertää!

Joulukalenteri, luukku 10.

Jäkälää. Siinäpä vasta sana, kun oikein alkaa asiaa ajattelemaan! Tuossa jokunen viikko sitten kuitenkin kaivoimme pihavarastosta sinne aiemmin jemmatun jäkälän, sekä hieman oheistarpeistoa. Tuona päivänä koimme marraskuulle kovin erikoisen valoilmiön, kun aurinko intoutui kurkkimaan alas mustaan maailmaan oikein useampaankin otteeseen. Aurinko, jos nyt kuulet tämän, niin uusintaa odotellaan! Kyllä valoa kaipaa tämä tunhuaivoinen sielu.

Hieman lähti kyllä nyt aiheesta, joten palatkaamme jäkälään. Tuona aurinkoisena päivänä varastosta kaivettiin siis jäkälän lisäksi myös kanaverkkoa. Tarkoituksena oli saada aikaiseksi jonkunsorttinen, pyöreä jäkäläjuttu, jonka voisi ripustaa piharakennusta koristamaan.

Niinpä kanaverkosta leikattiin ronskista palanen, jonka sai muotoiltua ympyräiseen muotoon.

Jäkälästä revittiin pikkusia paloja, joita tökittiin pallukan koloihin. Neljävuotias näyttää tuosta mainitusta toimenpiteestä mallia yllä omalla, hieman lituskaisen oloisella kanaverkkohäkkyrällään.

Materiaali loppui hieman kesken, joten aika paljon jäkälää kannattaa varata tällaistan palleroa varten. Tarpeiston määrä riippuu toki myös siitä, minkä kokoista koristusta on tekemässä. 

Oikein kun jaksaisi, niin koristaisi palloa kauniiksi. Toisaalta tykkään siitä kyllä tuommoisenaankin, koska kuten tässäkin blogissa on sen sata kertaa todettu; yksinkertainen on kaunista!

Ja yhtäkkiä on syksy.

Tänä aamuna sumu peitti maiseman syliinsä kuin pehmeä peitto. Se koristi kauniisti pihakaiteen, herätti aistit huomaamaan, että syksy on tullut.

Kuluneet viikot ovat olleet raskaita. Ne ovat olleet täynnä huolta, epävarmuutta, toivottomuutta. On ollut vaikea luottaa tulevaan. 

Henkilökohtaiset ja tärkeät asiat on aina jätetty tämän blogin ulkopuolelle. Täällä on kerrottu, kun elämä potkii päähän tai harmittaa, mutta omana tietona on pidetty syyt miksi. Niin tälläkin kertaa. Sen kuitenkin haluan sanoa, että vaikeilla asioilla tarkoitan oikeasti vaikeita asioita. Sillä tavalla vaikeita, että elämä etsii uutta suuntaa ja on uskallettava hetkeksi luopua haaveistaankin, että löytäisi elämäänsä tasapainon ja merkityksen. On keskitettävä ihan kaikki siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Millään muulla kuin tällä päivällä ei ole merkitystä. 

Miksi haluan kertoa tämän ja silti jättää paljon kertomatta? Siksi, että tämä asia vaikuttaa väistämättä myös tähän omaan tärkeään asiaani, blogiin. Siksi, että on mahdottomuus olla, kuin kaikki olisi niinkuin ennen. Siksi, että ehkä joku toinen vaikeassa tilanteessa oleva voisi tuntea vertaistukea.

En ole vahva, en viisas tai rohkea. Olen vahva, viisas ja rohkea. Tänään tiedän vain sen, että tämä päivä on tärkeä. Huomisesta en tiedä. Nautin tästä hetkestä, en huoli huomisesta. Tänään elän tässä päivässä, en huomisessa. 

Yksi suunnitelma tulevaisuuden suhteen on kuitenkin hyvä olla olemassa. Tänään sain kutsun ystävän luokse ompelemaan. Se on ainoa tiedossa oleva asia tulevaisuudessa elämän suhteen tänään ja tällä hetkellä. Ja se on aivan riittävä suunnitelma.

Pakkastaa.

Kuka muka valittaa kylmyyttä, kun luonto taikoo silmänruokaa siihen malliin, että kamera hyytyy pakkasessa ennen sen käyttäjää? Ihan parasta pakkasessahan on juuri luonnon taideteokset, talven ihmemaa. Hyvänä kakkosena tulee touhutippa nenänpäässä, omenat poskissa ja huurre nokkaonteloissa. 

Jotta ette liian positiiviseksi luule, niin onhan se inhaa, että auto pitää muista laittaa lämmitykseen hyvissä ajoin, rapata ikkunat ja säädellä lämmitintä jatkuvasti edestakaisin oikean sisälämpötilan saavuttamiseksi. Meikämarjatan ja ukkelinsa autossa varpaatkin jäätyy ajaessa pitkällä matkalla ja jos lämmityksen kääntää pelkkää vartalon alaosaa sulattamaan, niin ikkunoista ei näe muutaman minuutin jälkeen enää nokkaansa pidemmälle. 

Silti, ehkä nyt kuitenkin olisi taas hyvä aika keskittyä niihin positiivisiin puoliin, kun kerran lunta ja pakkasta niin älyttömän kauan odotettiin ja pimeyttä valitettiin. Oon ihan varma, että joskus toukokuun loppupuolella alkaa varpaisiinkin taas palata tuntoaisti. Voin vaikka vannoa.

Loppukesää.

Viime viikonloppuna tämä marjatta läksi jälkikasvunsa kanssa pienelle lomalle Turun seudulle. Kaikkihan sen tietää, että se seutu on oikeestikin älyttömän nättiä seutua ja tällä kertaa ilmatkin edelleen antoivat parastaan. Lauantaina mittari kipusi vielä reilusti kahteenkymmeneen ja tuntuu, että se olikin sitten oikeasti se ihan viimeinen kesäpäivä. Tänään on nimittäin ainakin ihan hirviän kylymä.

Menomatkalla käytiin muistelemassa menneitä tämän maamon lapsuuden maisemissa koulun pihalla ja Nautelankoskella. Koski oli tietenkin muisto vain, sillä joku pikkanen liru siellä vaan tähän vuodenaikaan valui. Pitää mennä toisella kertaa paremmalla onnella. Kaunista siellä oli siitä huolimatta.

Lauantaina kävimme Turun Linnassa suljettujen ovien kierroksella, jossa pääsi kurkkimaan sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei yleensä ole yleisöllä menemistä. Kolmevuotias meinasi hyytyä alkuinnostuksen jälkeen mutta tsemppasi hienosti kuitenkin kierroksen loppuun. Virallisen osuuden jälkeen pukeuduttiin ritariksi ja prinsessoiksi ritarisalissa. Valitettavasti ihan oikeaa nukkuvaa prinsessaa ei linnasta löytynyt tyttären toiveista huolimatta.

Hymyilee kuin Naantalin aurinko, sanotaan. Ja niin se hymyili nytkin. Koko viikonlopun ihastelin kummitätin seinällä roikkuvaa ryijyä ja fiilistelin Turun kirpparilta löytynyttä omaa aarretta. Ehkä sekin saadaan kohta seinälle asti.