Jokainen meikämartan tunteva henkilö tietää, että sisäkukissa ei tämän hoitajan huomissa kovinkaan kauan henki pihise.

Poikkeuksiakin tosin löytyy. Kerran oli nimittäin niin sitkeä horsmankuikelo, että se ei meinannut heittää henkeään vaikka kuinka yritti. Lopulta jouduin murhaamaan tuon kukkaparan ja ilmeisesti poden siitä vieläkin huonoa omaatuntoa, koska tuota traagista tapausta vielä tänä päivänä ajaudun muistelemaan.

Tämä kukkamurhari on asunut omassa talossa elämänsä viimeiset neljä vuotta ja sitkeästi yrittänyt opetella puutarhan pitoa. Toisinaan on onnistanut hyvin, toisinaan hyvin huonosti.

Joka vuosi on innosta puhkuen istutettu ensimmäiset kukkaset laatikoihin huhtikuussa ja yhtä monta kertaa ne on pelastettu yllättäen ilmaantuneen lumimyräkän alta sisätiloihin.

Taimitarha viihtyy vielä sisätiloissa ja on jopa hengissä. Tuskin maltan odottaa sitä päivää, kun nuo pienet taimilapset saa istuttaa ulos tuoreeseen multaan auringon hellittäviksi. Snif, on se haikeaa kun lapset lähtevät maailmalle.

Kastelupuoleen panostin tänään, sillä ohiliruttava juomalasi raastoi hermoa. Nättiä muotoilua noissa tovereissa.