Tämä aamu ei alkanut hyvin.

Jos olette joskus miettineet miltä näyttää kakku, jossa on 27 kynttilää, niin nyt tiedätte. Niitä piti siirtää syrjään melkoinen määrä, että sai pienen palasen kaakkua leikattua. Noista kynttilöistä riittää vielä melko monen vuoden synttäreille, sillä ensi vuonna menee viisivuotiaan kakkuun viisi kynttilää ja kaksivuotiaan kaksi. Sitten on vielä 20 kynttilää jäljellä tuleviksi vuosiksi.

Jaffa tuli ja pesi Sienan satanolla. Vähän tuntui ehkä pahalta riipiä se entinen keltavalkoinen ystävä keittiön akkunasta alas mutta ei huolta, se pääsee samaiseen ikkunarivistöön mutta olohuoneen puolelle.

Tänä aamuna meikämartta heräsi huonoissa tunnelmissa. Ensiksikin yöllä uni ei tahtonut tulla kovasta odottelemisesta huolimatta (se on näitä ikääntymisen huonoja puolia, varmaan) ja sitten kun se tuli, niin pikkusisko herätti tiuhaan ja sitten vielä isovelikin.

Aamulla luin sängyssä eilen lahjaksi saadun sisustuslehden. Kahvinkeittimelle raahautuminen teki tiukkaa mutta kuulkaa! Kun astahdin keittiön puolelle ja väsyneet silmämunani ikkunan puoleen käänsin, niin mieli piristyi kummasti. Kyllä Jaffa tekee terää!

Ihan hyvä päivä.

Tänään on se päivä vuodesta, joka vääjäämättä tulee jokaisen kohdalle kerran vuodessa. Tuo mainittu päivä on perin tavallinen päivä muille mutta erityinen päivä syntymäpäiväänsä viettävälle. Tänään tiistaina meikämatami täyttää vuosia.

Aamulla läksi meikämartta lapsineen hoitelemaan kauppoihin asioita. Ihan työasioissa kuulkaat, sillä ihmisen on elääkseen tehtävä myös töitä silloin tällöin. Se ei kuitenkaan estänyt tähyilemästä samalla vaivihkaisesti ja ohimennen itselle jotain muhevaa pientä lahjusta, ihan vain varulta, jos muita lahjoja ei vaikka sattuisi tipahtelemaan. Ja niin läksi kätevästi mukaan raitamuki, jota jo jonkin aikaa olen himoinnut.

Sitten toisesta kaupasta menin ostamaan kynttilöitä. Ajattelin ostaa kaikki ne 27 ja ne myös ostin. Pitää ottaa palohälytin pois päältä illalla, ihan vain varulta. Kun otin ne kaikki 27 kynttilää hyllystä, niin sinne ei jäänyt enää kuin yksi kynttiläpaketti. Jos siis kyläläinen aiot juuri nyt lähipäivinä hankkia kynttilän lapsesi yksivuotiskakkuun, niin olen pahoillani.

Ikäkriisi ei tänä syntymäpäivänä näyttänyt hyppäävän nurkan takaa ilkkumaan mutta jonkinmoinen pieni läikähdys kyllä vilahti rintapielessä, kun iskin kynttilät kuppiin. Kuppi meinaan näytti siltä, että se on ihan täynnä kynttilöitä. Ja niinhän se onkin.

Tarkoitukseni oli hankkia vain yksi syntymäpäivälahja, siis ihan vaan varulta mutta voiko ihminen perääntyä, jos näkee syvästi himoamaansa Jaffa-kangasta alelaarissa? Vieläpä ihan valmiina verhona kuulkaat! Syntymäpäivänään jos jolloin saa ihminen olla materialisti, palatakseen ehkä taas huomenna kuriin ja ruotuun.

Nyt tortun vääntöön.

Uusi viikko.

Tässä männä aikoina meikämartta on näköjään asetellut kameransa linssin perin usein keittiön taikka olohuoneen puoleen. Syykin on tiedossa: ne ovat talon siisteimmät huoneet. Muualla talossa on meinaan suuri vaara, että kameraa vihaavat pölykoirat hyökkäävät aparaatin kimppuun samantien räpsäyksen kuullessaan.

Näet tuo kirpparikamojen etsiminen vaikkapa, se ei ole siistiä touhua lainkaan! Siinähän pitää kaivella kaapit ylösalas ja ulos eikä kaappiin jääviä välttämättä missään nimessä jaksa laittaa silläsekunnilla takaisin vaan ne saattavat odotella järjestelijää hyvän tovin.

Toinen on sitten tuo, kun talon eräs suuri huone on remontin alla. Tapetin riekaletta, kaikenmoista ruusua ja orvokkia, on lattialla niin, että suihkuun (joka tuossa huoneessa sijaitsee) mennessään on kansalaisen ikäänkuin kahlattava tuon kukkameren lävitse.

Kolmas on sitten se, että tämän talon emäntä on ihan tolkuttoman laiska matami, oikein sellainen laiskiainen tai muuten vain vetelä ameeba, jonka lempiharrastuksiin ei tuo järjestyksen huolekas pitäminen ole kuunaan kuulunut.

Neljäntenä ja suurimpana syynä tälle vouhotukselle on se, että tavaraa on ihan liikaa. Siis liikaa. Siis ihan liikaa. Siis ihan ylipaljon. Ja siitä huolimatta sitä tulee katselleeksi aina kaikenmoista tarpeistoa sillä kuuluisalla silmällä, vaikka mitään ei oikeasti tarvitsisi.

Kirpputori tulee niinku niin rakastamaan meikämatamia tässä lähiaikoina! Aion roudata sinne puolet omaisuudesta ja vähän ylikin. Toivottavasti kirpputorin kassakoneessa on tarpeeksi tilaa.

Ps. Viikonloppu oli lämmin ja mukava. Istuimme iltaa hyvässä seurassa, pimeässä loppukesän illassa, kynttiläin loisteessa. Siitä muistuksena on pihapöydällä vieläkin astiakasa  poikineen.

Kesä!

Taannoin pakisin siitä mukavasta asiasta, että kesä loppuu heinäkuuhun ja nämä elokuun helteet on sitten vähän niinkuin ekstraa. Tänään on juuri sellainen päivä, että voi hyvin kuvitella elävänsä kesäkuuta ja kaikki lomat ja jäätelöt ja uimiset ja muut ihanuudet on vasta edessäpäin. Edes asian oikean laidan tajuaminen ei purista rinnusta, sillä edes syksyn ja talven ajatteleminen ei tee tällaisina päivinä tiukkaa.

Meikämaamo on aikonut hankkia pojulleen ensi talveksi karvahatun. Juuri sellaisen kunnon pehkon, jonka läpi ei varmasti pääse viima ja pakkanen. Tuo nahkainen versio löytyi papan aarreaitasta muutama viikko sitten. Ikää sillä on varmastikin 40 vuotta mutta on kuulkaat priimaa tavaraa, mitä nyt etuosasta on vuosi vienyt sentin palasen karvaa. Kyllä pihin kelpaa.

Poika sai käsivarsiin tarratatuointeja. "Äiti, laita sen sydämen alle lukemaan, että kundi", pyysi poikanen. Oli kuitenkin todettava, että tuo mainittu teksti oli liian haastavaa leikkoa limaisesta teipistä. Paitsi oikeasti, kyllähän te tiedätte. Meikämartan itserakkaus menee kaikenmaailman kundien edelle. Anna anteeksi poikani.

Trapetsitaiteilijan vuoksi tässä talossa näkyy nykyään melko paljon kaadettuja tuoleja. Vaikka eihän ne tuota tyttöä estä, hidastaa vain hieman. Kunnon sadattelun ja ärjynnän jälkeen tytsy hinaa pystyyn penkin kuin penkin. Ja sitten taas kiipeillään.

Talossa majailee pienimuotoinen kaaos. Sen vuoksi lähdemme jatkamaan auringosta nauttimista ulkoilmaan. Rattosaa viikonloppua kuomat!

Meillä asuu trapetsitaitelija.

Meikämartta ja jälkikasvunsa kävi kiertämässä kaupungin laitamien pieniä putiikkeja. Paperikaupassa oli ihan hirmusen mukava kassatäti, joka sujautti ostetut kortit kotimatkalle niin herttaseen ite askarreltuun kuoreen, että kävi niin, että kehyksiin päätyikin kuori eikä kortti. Kotona tehtiin ruoaksi erittäin maukkaita sipulilihapullia.

Tulevien viikkojen aikomuksena on ankara kirpparirupeama. Suosikkipaikassa on tällä hetkellä jonoa, joten odottajien hälvetessä ja pöytätilan vapautuessa tulee meikämatamin pöytä olemaan kuulkaat niin täynnä, että hyvä kun mahtuu ohi kävelemään. Kaivelin tänään varastoja pitkän tovin ja melkoiset määrät talvivaatetta (pukua, haalaria, pipoa, kaulahuivia, hanskaa, takkia ja sukkaa) lähtee matkalle kauas tuntemattomaan, uudelle omistajalleen. Vaikkapa tuo sininen Vuokon takki, josta on luovuttava pakottavista syistä mutta pitkän nyyhkäyksen keralla.

Muutama kortti päätyi kuitenkin lopulta kehyksiinkin asti. Nuo herttaset Polkka Jamin eläimet pääsivät isoveljen unia ilahduttamaan sängyn päätyyn. Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan kauanko trapetsitaiteilija antaa taulujen oikeilla paikoillaan roikkua.

Koleahko torstai on hyvä siivouspäivä.

Lastenhuone on ollut pari päivää kuin pommin jäljiltä. Muutama päivä takaperin neljävuotiaan kädet menivät ihan itsekseen liitutaululle, ilman liitua. Koko lattia oli täynnä valkoisia kädenjälkiä. "Voi anteeksi äiti! Ne minun kädet vain ihan itestään meni sekottamaan tuota liitutaulua!"

Taannoin mainitsin lastenhuoneen valmiusasteen olevan verhojen ompelun jälkeen täysi sata. Vaan eipä ole. Meikämartta muisti juuri tuota tyhjää sienilamppuseinää tiiraillessaan, että mustat puolapuut odottelevat edelleen varastossa seinälle pääsyä. Jos olisin ahkera, kiinnittäisin niitä juuri tällä mainitulla hetkellä seinään, mutta en ole.

Kukkapäivä.

Tässä talossa ei juuri vihertäjät viihdy, siis nuo horsmakkeet ja muut kyllikit, sellaiset pitempi-ikäiset. Taannoin kerroin siitä eräästä yksilöstä, joka ei meinannut heittää veiviään sitten millään, vaikka se on talon tapa. Annoin sen kärvistellä janoissaan aikansa mutta sääli iski joka kerta juuri kun se alkoi olla loppumetreillä. Niinpä se muutaman vesitilkan jälkeen aina vain kerta toisensa jälkeen virkosi taas henkiin niin kuin mitään kuolinkamppailua ei olisi ollut edes olemassa.

Tuolloin kerroin myös tuon kukkasen lopullisen kohtalon. Joskus ulkonäkö voi mennä tärkeämpien asioiden edelle, sillä koska tuo vihertävä piinaaja ei enää istunut sisustukseen se haudattiin elävältä. Mikä julmuri naiseksi, voisin itsestäni todeta. Tuosta karmivasta tapahtumasta on aikaa jo vuositolkulla, mutta kukkaparan haamu ei vain lakkaa vainoamasta.

Eilen meikämartta ihmetteli isoon ääneen, että mitä tehdä jos ärsyttää, mutta ei tiedä miksi? Tänään tuo sama ärsyke piinaa edelleen, joten oli suorastaan pakko lähteä hankkimaan muutama vihertäjä aamuisen pikalähdön jälkimainingeissa. Viherrykset madalsivat nakkia muutaman sentin mutta se ei riitä. Älytön ärsytys on kuulkaa jo sitä luokkaa, että edes jäätelö ei auta!

Niin se on kaverit, että aika lentää kun on hauskaa.

Viikonloppu oli oikein maukas. Eilen kävimme makkararetkellä armaan veljeni sekä perheensä keralla. Illalla saimme vielä samaiset kuomat sekä naapurit kylään ja veli ansiokkaasti grillasi meille evääksi pinaattilättyjä sekä muutaman pekoninviipaleen. Kyytipojaksi nautimme sekalaisen seurakunnan erinäisiä karamellejä, tänään taas jatketaan lakkoa.

Tuon veljeni vaimo, ihan oiva nuori naikkonen, aikoo maalata tomaatilla pinnatuolinsa. Maalia lähti siis puolet lopuista uudelle omistajalle. Tähän taloon jäi vielä nasta määrä maalia, joten  meikämartta päätti tomaatittaa vielä yhden asian tässä talossa. Sekin oli pinnatuoli. Tuo tuoli oli seisonut ulkona kukkatelineenä koko pitkän kesän, joten se oli jo ihan hyvä päästää tekemään ihan oikeaa työtänsä pakaran alle.

Viime päivinä aika on kiitänyt. Kaksi päivää sitten vannoin, että ompelukone on suljettu pimeään kaappiin vähintään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Kaksi vuotta voi kulua kahdessa päivässä, se on nyt todistettu.

Poikasen sänky huusi, suorastaan ulvoi suureen ääneen, päällensä tyynykekoa. Samalla pääsi meikämarttakin opettelemaan vetoketjun ompelua, elämäni ensimmäisiä. Ei niistä mitään kuninkaallisia tullut mutta jokainen oli aina edellistä parempi.

Ompelukone lähtee tänään uuteen lainapaikkaan, kiertokone kun on. Lähtee tosin ilman neuloja, sillä kaikki on katki. Pakkomielteisenä kansalaisena sain päähäni leikkoa vanhasta tilkkutäkistä villapipoja poikaselleni talven varalle, sisälle pistin vanhaa t-paitaa. Neulat eivät tahtoneet tykätä noista pipoista, vaan neljän pipsan aikana kaksi neulaa heitti veivinsä. Rauha heidän muistolleen.

Tätä blogia kirjoittaa tällä hetkellä todella äimistynyt henkilö.

Pari päivää sitten matami huuteli klikkailijain puoleen eikä olisi unissaankaan voinut kuvitella sitä hyväntahtoisen viestien ryöppyä, joka sähköpostiini satoi. Jokainen on luettu ja mieleen painettu, kiitos niistä!

Silti tunsin niitä lukiessa myös suoranaista nolostumista. Viime päivät täällä on kasvateltu silmäpusseja yhdessä öitä ahkerasti valvovan yksivuotiaan kanssa ja otsalla on lerpattanut makkara, josta ruokkisi kokonaisen suvun, jos ei olisi maultaan niin katkeransuolaista.

On mäkätetty, podettu huonoa omaatuntoa, pyydetty anteeksi ja sitten aloitettu koko ruljanssi taas alusta. On tiuskittu toverille, joka hyväntahtoisesti kirpputorilta soitti, josko kirjaintaulu kiinnostaisi, ihan vain siksi, että takana oli taas kerran valvottu yö.

Kiitän siis ja pyydän anteeksi, oikeasti en vissiin ole yleensäottaen kovinkaan mukava ihminen.

Viestejänne lukiessa nousi martan nuppiin ajatus: koska nämä kansalaiset ovat nuin hyväntahtosia ja muutenkin mukavia, että ihan ilman arvontaakin jaksavat piristää nakihtavan päivää, niin olkoot tämä samalla myös arvonta.

Arvonta on suoritettu tuohon mainittuun ketjuun viestin jättäneiden kesken. Pieni Polkka Jamin taulu lähtee anonyymille, joka kirjoitti näin:

Täällä yksi vaaraton kotiäiti Keski-Euroopasta kyttää sinua ja muutamaa muutakin blogia joissa esiintyy remppaa, lapsia ja oivaltavaa sanailua. Itseriittoisuudestani huolimatta en kuitenkaan usko olevani vastuussa nuista kaikista latauksista.

t. Veera

Olisiko vaaraton-Veera niin kiltti, että laittaisi osoitetietonsa sähköpostiini, joka sivupalkista löytyy.

Kiitos kaikille, ootte ihan kunkkuja kaikki tyynni!

Ps. Tiedän että se on oikeasti Andy. Jos jollakulla sattuu olemaan ylimääräisiä y-kirjaimia varastossa, niin postia otetaan ilolla vastaan.

Ohita tämä teksti, mikäli silmäpussisi ovat sinulle rakkaat.

Tämän talon aikuisten sängyt muuttivat pari päivää sitten evakkoon työhuoneeseen, sillä makuuhuoneessa alkoi ankarat tapettikarkelot. Viimeisimmästä paperisodasta olikin vierähtänyt jo tovi ja muutaman minuutin ajan repiminen tuntui suorastaan mukavalta.

Tuleva uusi ja valkoinen huone on mielessä jo suunniteltu melko hyvin valmiiksi, toteutus vain vielä uupuu, sillä pelkkä tapettien repiminen suuresta tilasta ei ole mikään yhden illan juttu.

Tuosta mainitusta asiasta huolimatta on yksi materia, joka jo valmista huonetta odottelee: päiväpeitto.

Kuten jo aiemmin mainittua, niin tämä laiskahko martta saa silloin tällöin pakkomielteitä. Lisäksi tuolla pakkomielteellä on tapana lähteä vähän niinkuin käsistä, niin kävi myös tällä kertaa.

Oli kohtuullisen helppoa ja mukavaa leikata 120 neliötä. Oli myös kohtuullisen mukavaa ja rentouttavaa ommella niitä yhteen ensin 12 neliön riviksi ja sitten 8 riviä toisiinsa kiinni. Sen jälkeen homma alkoi maistua pakkopullalle. Kaksi viimeistä riviä ja kaikki sen jälkeen tapahtuva toiminta alkoi tuntua hermostossa.

Mutta niin vain kävi, että kaikki se tuntien leikkominen ja ompelu lopulta päättyi. Tänään vastaanotin palkinnon Euroopan suurimmista silmäpusseista ja suljin ompelukoneen hyvin vankasti lukkojen taakse vähintään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.

Se on niin merkillistä tämä ihmisen elämä.

Täällä on joka paikka täynnä kangasta. Ja lankaa. Ja langanpätkiä. On surkeita kankaanriekaleita, kokonaisia metrisiä pätkiä ja vino pino neliöitä. Kyllä vain, meikämatami osaa ommella suoraa melko taitavasti, joten on erittäin kätevää erikoistua tilkkutöihin.

Tätä kirjoittavalla martalla on tapana jäädä koukkuun milloin mihinkin asiaan. Joskus hamassa menneisyydessä nuo pakkomielteet olivat huomattavan vahingollisia, kun näihin nykyisiin vertaa. Tämän hetken päähänpinttymiin lukeutuu tilkkujen leikkominen ja patalaput. Jos muuten, niin ainakaan patalappujen vähyydestä ei tämän talon ruoanlaitto jää kiinni.

Seinällä roikkuu papan vanha hiihtoneule, jonka siskonsa on taannoin omin herkin sormin veljelleen neulonut. Kertokaamme totuus: enää tuo uusi aarteeni ei pääse hiihtolenkeille mutta soisin sen kutittavan sen verran vähän, että se päällä olisi hyvä laskea pulkkamäkeä pienessä pakkasessa.

On tapahtunut jotain merkillistä.

Numero yksi: tomaatin kaveriksi tarkoitettu juliste tipahti heti kuvien julkaisemisen jälkeen, joten sillä on tuuraaja, kunnes saa kehykset.

Numero kaksi: remonttiblogissa ei ole tehty remonttia moneen kuukauteen mutta tänään siihen tulee muutos.

Numero kolme: viimeisen kuukauden aikana tämän sivuston päivittäiset sivulataukset ovat tuplaantuneet. Se on merkillistä. Se on myös varsin mukavaa mutta toisaalta on helppo joutua slaagin kouriin ja kohta suodattimen läpi ei pääse enää yksikään vähänkään henkilökohtaiselta tuntuva ajatus taikka kuva.

Tuosta edellämainitusta saattaisi jokin kyyninen kansalainen taikka taho ajatella, että siellä se sääliä huuteloo. Vaan niin huuteleekin mutta näin: Kakista kaveri kaiken kansan kuulolle kuka kumma kuoma karvaisilla käpälillä klikkaa kattomaan kotipalapeli-klokia? Aika hyvä koo-lause vaikka ite sanonki!

Meille on saapunut uusi perheenjäsen. Tuon toverin nimi on lumitomaatti.

Tässä matkan varrella on meikämartta kohdannut pariin otteeseen ihmetyksen siitä, kuinka julkean esitellä kotiamme näin julkisesti ja vielä niin rehvakkaasti ovet levällään.

On ollut ilo saada todeta, että ovi ei ole hyvä kuin raollaan, sillä kaikki remontoimaton osio on jäänyt armeliaasti kameran tähtäimen ulkopuolelle.

Tällä kertaa on lumiomenan vuoksi kuitenkin livettävä päätöksestä.

Kierrätyskeskuksella tönötti beige nahkainen tuolinrohjake allapäin. Tuoli oli hinnaltaan sen verran alhainen, että kotio läks! Varsinkin kun kaikki muutokseen tarvittava oli jo omassa kaapissa odottamassa. Tuosta toverista piti ensin tulla lumisitruuna, mutta sitten iski piheys rautakaupassa ja löysin itseni kotoa tomaattipurkin kantta raottamassa. Nahkamaalikin oli odottanut kaapissa jo pitkän tovin, nyt on nekin purkit tyhjätty.

Kuvissa näkyvä huone on toinen olohuoneemme, sellainen vähän ylimääräinen sähkörohmu. Tällähetkellä se on ehdottomasti juuri se huone, johon kerätään kaikki ylimääräinen sekalainen huonekalu ja ryönä. Huone tulee kokemaan pikkusen muutoksen, sitten kun sen aika on. Siis ihan pikkusen vaan, silleen tosi lievästi.

Siellä lumitomaatin on sitten hyvä ottaa hellään huomaansa milloin kukainenkin kirjanahmija tai muuten vain laiska kansalainen. Sillä sen sanon, että vaikka tuo mainittu uusi perheenjäsen ei välttämättä mikään maailman suurin silmänilo olekaan, niin voi jehna että siinä on kuulkaat hyvä röhnöttää! 

Tässä talossa on viime päivinä kähinää riittänyt.

Toissayönä meikämatamiin iski jonkinsortin muffinssien kosto, sillä maha oli sisuskaluiltaan kuin mikäkin Linnanmäki. Pyörinä ei kuulkaat totisesti jäänyt pelkästään siihen sisäiseen karuselliin mutta säästän teidät nyt tarkemmilta kuvauksilta ihan näin niinkuin kaveruuden hengessä.

Tämän aamun tunnelmat olivatkin jo huomattavasti paremmat. Jopa siinä määrin, että meikämartta päätti kylmää hikeä uhmaten lähteä kahden oman ja yhden hoitolapsen voimin kirpparirundille. Jos kirpputorilla käytyänne kohtaatte muffinssienkoston, niin tiedätte mistä se on peräisin. Sori.

Kierrätyskeskus oli anteliaalla päällä tänään, säälistä varmaan. Löysin tomaattisen ison tarjottimen, seinälle ripustettavan romukorin (jonka avulla saattaa välttää muutaman perheriidan autoilemaan lähdettäessä) sekä erään suuren ja pehmeän, jonka jo sieluni silmin voin nähdä toista olohuonettamme koristavan.

Taannoisesta vaatekaapintäydennystilauksesta jäi käteen ainoastaan keltainen laukku. Tuo laukku onkin tosin sitten niinku niin armas, että se pesee pettymyksen tunteen vähintäänkin satanolla.

On ilo leipoa, kun raaka-aineen alkuperä on tiedossa.

Pihamaallamme riitti marjoja muutamaan piiraseen, sitten ne vain loppuivat. Raparperia ei ole omasta pihasta bongattu mutta pappa antoi mukaan säkillisen varsia, joista onkin tehty jo niin soppaa kuin piirastakin.

Ihan makonen piirakkaohje löytyi jostain vanhasta lehtilipareesta. Tuo peruskaakku sopii muunkin marjan kaveriksi. Lisäksi päälle voi halutessaan tehdä kermasta ja vaikkapa tuorejuustosta huntua, jolloin tulee hilppasen juhlavampi, kertoo ohjelipare. 

Keittiön liitutaulu on päässyt jo ihan oikeaankin tarkoitukseen, kun siihen raapustettiin alkuviikosta teksti: Jääkaapissa on jauhelihaa. Romanttista.

Toisinaan tällainen pinnallisenpuoleinen matamikin saattaa hairahtaa ajattelemaan syntyjä syviä.

Tänään maalailin pihalla papparan vanhaa tv-tasoa. Tuuli huojutti puita ja viilsi vilpoisasti. Jälkikasvu kirmasi ympärillä ja oli jatkuvasti tunkemassa itseään maalipurkkiin tai muuten vain kimitti minkä kurkuista lähti. Kävi niin hassusti, että yllättäen huomasin ajattelevani syksystä jotain positiivista.

Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin remontti.

Tänään olen ajatellut erityisesti ystäviä, niitä veriperheen ulkopuolelle kuuluvia. Että pitikö elää näinkin iäkkääksi ennen kuin lopulta tajusi ystävien todellisen merkityksen? Sen, että ei ole mitään merkitystä onko ystävä nainen vai mies, nuori vai vanha, musta vai valkoinen, urheiluhullu vai sohvaperuna, landepaukku vai kaupunkilainen, sisustushullu vai kirjatoukka, umpisiisti vai boheemi. Ainoa mikä on tärkeää on se, että ystävän seurassa voi olla sataprosenttisesti oma itsensä ja että toiseen voi luottaa yhtä varmasti kuin kallioon. 

Tänään omistan paljon ystäviä, jotka olen omaa tyhmyyttäni hätistänyt viereltäni syystä tai syyttä. Ystäviä, jotka olen tuntenut koko elämäni. Ystäviä, jotka ovat uusia mutta silti niin tuttuja. Ystäviä, joiden puolesta olisin valmis antamaan vaikka vasemman käteni. Ystäviä, jotka jaksavat kuunnella pateettisia juttujani ja katsella väsähtänyttä naamatauluani päivästä toiseen. En voi kuin ihmetellä ja kiittää.

Muistetaan arvostaa ystävää ja näyttää välittävämme, vaikka se varsin usein tuppaa ainakin tällä matamilla unohtumaan. Ilman ystäviä emme olisi mitään.

Niin, ja siitä kaapista tuli sitten tomaatti. Aika rajua.