Ystävänpäivä.

No, sehän oli ja meni, vähän kuin huomaamatta oikeastaan. Jo pidemmän aikaa olen potenut melkoisen huonoa omaatuntoa siitä, että muistanko ystäviäni tarpeeksi? Muistanko sanoa, näyttää ja olla niin, että he tietävät olevansa tärkeitä? Että ystävyytemme olisi sellaista, että kumpikin saisi, eikä vain toinen. Että yhdessä vietetty aika antaisi, eikä ottaisi.

Toisaalta, ei ystävyydestä voi mitään yleisiä sääntöjä kirjata. Parhaimmillaanhan se on sitä, että voi vaikka maata reporankana sanomatta mitään, tai sitten suoltaa suustaan tunti tolkulla kaikkea sisäänsä kertynyttä kuonaa. Tietäen, että toinen on ja pysyy siinä. Kuuntelee vain, ei edes välttämättä sano mitään. Ja tietää myös, että ei tarvitsekaan sanoa. Tai jos sanoo, niin sen ei tarvitse olla mitään järkevää. 

Ystävänpäivän vietimme laskettelurinteessä märän loskan piiskatessa hartioita. Illan istuin ystävän luona kahvipöydässä, söin sitruunapiirasta, läksin kotiin Jalpaikka olkapäällä, ystävänpäivälahjaksi saatu kaulakoru kaulassa roikkuen. Itse vein mukanani ulkoilun uuvuttaman pääkopan ja keskiraskaasti valittavan mielen. Vastakahvittelua odotellessa toivon, että tuo mainittu kuoma keräisi sisäänsä mahdollisimman runsaasti vuodatusta odottavaa matskua, jotka voi sitten kahvittelun lomassa kaataa meikämartan niskaan oikein urakalla! Vuoroin vieraissa.

Jalpaikka-matto on ystäväni Susannan suunnittelema, laajalti tunnettu ja runsaasti täysin ansaittua huomiota ja kehuja saanut. Tämä herttaisa matto päätyi meille, kun maton alkuperäisen omistajan perheessä alkoi esiintymään silmämunien kuivumista. Se ei tietenkään käy päinsä, sillä näin sorjan maton tulee aiheuttaa kuivumisen sijaan silkkaa silmän kirkastumista! Allergia ei ole mukava asia, joten näin kätevästi matto päätyi varastosta tämän talon olohuonetta koristamaan ja saimme vihdoin kärrätä aiemman pölynkerääjämaton vähemmän pölyttävään paikkaan tehtäväänsä suorittamaan. 

Aurinkoista alkanutta viikkoa ja hyvää ystävänpäivää!