Aku Ankka-päivä.

Se on taas kastelu-keskiviikko. Vihertäjät ovat edelleen voimissaan, joka on varsin hyvä merkki tulevaisuutta silmälläpitäen.

Pöytäliina ja verhot saivat eilen uudet elämät takkeina. Kuvissa näkyvä vaaleapohjainen sekä toinen ruskeapohjainen apilakangas muuntautuivat, jotta lapsella olisi lämmin kevät. Tämän talon lapsoset on tosin varusteltu jo varsin hyvin kevääseen, sillä ikävä kyllä asia vain on niin, että kolme keväistä takkia saattaa olla ihan riittävästi yhdelle lapselle. Syystä tuosta nuo takit löytyvät täältä ja etsivät uusia omistajia.

Takit on ommeltu tällä kertaa ilman voimasanoja, ne eivät ole levänneet lumihangessa ja niihin on lisätty teknisen taitamattomuuden vastapainoksi runsain määrin armastusta. Olisi suotavaa, että kässän-opet ompelisivat takkinsa itse ja jättäisivät nämä kaverit jonkun toisen ompelutumpelon hoiviin. Ihan vaan varulta.

Keskiviikko on hyvä päivä.

Tänään on mukava olla olemassa.

Oikein on arkista, pihallakin on tullut lunta vaakatasossa koko päivän. Jäätynyt maa ja uusi lumi ovat yhdistelmä, jotka väistämättä tuovat mieleen pelonsekaisia tuntemuksia liikenteessä mutta ehkä myös hupaisia tilanteita bussipysäkeillä ja postilaatikoilla.

Luin kerran jostain, että häpeä on hyväksi. Välillä pitää tolskata ihan tunteella ja nolata itsensä julmasti suuren kansanjoukon edessä, se kasvattaa. Tuo haastattelun viisas henkilö myös totesi, että jos kaadut rähmällesi typötäydellä bussipysäkillä, niin elä suotta livahda häntä koipien välissä pois tilanteesta vaan kaadu uudestaan tai heitä tapahtuneesta vaikka jokin muheva vitsi.

Postilaatikko päätti tänään pitää meikämarjattaa pilkkanaan. 

Kevätmielellä tennareissa sipsutti emäntä liukastumista peläten postilootalle, joka pienen nyppylän päälle on joskus muinoin isketty. Matami kurkkasi lootaan ja totesi sen olevan tyhjä, seuraava havainto olikin permannolta. 

Parin tunnin päästä oli toisen yrityksen vuoro. Jalkaan pistettiin vähän tujummat kengät, jotta laatikko saisi tällä kertaa pitää hihitykset mahassaan. Hiihtely lootalle, sisään vilkaisu ja TUM, siellä se emäntä taas rojotti maassa ketarat ojollaan. 

Kolmatta kertaa ei kovia kokenut martta meinannut laatikolle enää tohtiakaan. Naapurin Mauri siellä oli ikkunan takana varmastikin ollut jo kahta maanjäristystä todistamassa ja  kenties kuvaamassa oivaa piilokameramateriaalia. Kolmannen kerran loota kuitenkin yllätettiin edestäpäin lähestymällä ja tiukalla tolppaan tarraamisella. Tällä kertaa sisälle päästiin housut kuivina, mainosnippua tiukasti kourassa puristaen.

Tänäänkin on kuvattu valossa kylpevää tomaattia sekä kännykkärosvoa tytärtä. On käyty kierrätyskeskuksessa hamsteroimassa kangasta ja pussillinen nappeja. On vastattu sadannen kerran kysymykseen: Onko vuomenna jo kesä? ja testattu yhtä monetta kertaa kesäkenkiä. On suunniteltu eteisen remonttia ja haalittu tavaraa verkkokalvoille remonttimotivaatiota odottamaan.

(Valaisimet, värikäs johto, virkattu jakkara, lokerikot ja muovimatto Ellos, naulakot ja koukut Finnish Design Shop, kangas Marimekko)

Keskiyöllä.

Kerronpa teille toverit eräästä emännästä, joka juuri tällä hetkellä keskiyön aikaan näpyttää tätä tekstiä ja sitten huomenna valittaa silmäpusseista ja siitä, kuinka pääkoppa unohtaa edellisen lauseen ennen kuin seuraavaa on saanut mieleensä muodostettua. Tämä on se oma aika, joka kostautuu aamulla peiliin katsoessa. Harvemmin nykyään itseasiassa enää edes vaivaudun katsomaan, sama laama se siellä kuitenkin tuijottaa vastaan päivästä toiseen.

Kuluneet kolme yötä ja päivää on kulunut varsin ansiokkaasti jälkikasvun temmellystä seuraten ja heitä palvellen. Olemme saaneet yökylään monta hyvää kaveria ja saaneet itse yökyläillä, kun perheen pää on tuulettanut ylänuppiaan lapin lumilla. 

Tuona aikana on

nukutettu lapsia yöunille kaksi tuntia per ilta

ommeltu takki ja mekko

opeteltu virrattoman auton salaisuuksia

aloitettu vuoden ensimmäinen neuletakki

päätetty karkkilakosta

sekä yleisesti ottaen leikitty ja vietetty monta mukavaa hetkeä hyvässä seurassa. Aika rientää kun on hauskaa, edes suurimman osan ajasta. Tänä viikonloppuna on myös tehty radikaali päätös kampaajalle menosta. Tämän hulppean idean takana on vuoden takainen lupaus kiltille kampaajatätille: Lupaan, että en enää ikinä venytä tänne tuloa näin pitkään! Tehkööt täti kostoksi jotain vähintäänkin radikaalia tähän kulahtaneeseen kuontaloon. Tervetuloa uusi viikko!

Nelijalkaiset ystävämme.

Vuosi sitten helmikuussa muuton yhteydessä sai matami vihdoinkin hyvän syyn hankkia uudet ruokapöydän tuolit. Edelliset olivat kovin aikansa eläneet, istuinosakin painunut niin lontolle, että polvitaipeet olivat hellänä vaivaisen kahvikupin ryystämisen jälkeen. Mutta kaikki ei olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Ensimmäinen hidaste matkalla kohti uuden ruokapöytäryhmän hankintaa oli tietenkin raha. Sattuu olemaan niin, että täyspuista ruokapöytää ja neljää tuolia ei saakaan ihan muutamalla saturaisella vaan hinnat hipovat pilviä, joka on sinänsä suurimmaksi osaksi ymmärrettävää. Teimme siis sen minkä pihi tuppaa varsin usein tekemään: vanha pöytä sai uutta maalia pintaan ja kirpputoreilta roudattiin pensselin alle pinnatuoli poikineen. 

Sinänsä mukavia ystäviä olivat nuo pinnatuolit mutta runsaassa kulutuksessa olemme joutuneet toteamaan, että kovasti ovat hajoavaa sortimenttia nuo poloiset. Kuudesta tuolista on ahkerasta purkamisesta, kokoamisesta ja liimaamisesta huolimatta jäljellä enää kaksi, joihin uskaltaa istua täysin ahterein. Loput neljä ovat irtisanoutuneet tehtävästä jonkin löystyvän pinnan tai muun tekosyyn varjolla.

Siksi tänä päivänä pöydän ympärillä päivystää varsin sekalainen joukko nelijalkaisia ystäviä. Korkeaa lastenjakkaraa lukuunottamatta jokainen noista tovereista on kulkenut pitkän tien kirpputorilta hiomapaperin ja maalipensselin kautta ruokapöytään. Jokaisella heistä on tarinansa kerrottavana ja jos pimeästä talosta joskus yöllä kuuluukin vaimeaa supinaa ja kolahduksia, niin murtovarkaan sijasta supinan aiheuttaja saattaakin olla pyörivä-muija, joka kihertäen kertaa tarinaa omistajansa kuosifanaattisuudesta ja kolahduksen aiheuttaa oranssinen tomaatti, joka kaiholla muistelee rauhaisia aikojaan kirpputorin hämärässä.

Liimatukan turinatunti.

Kun vuosi sitten muutimme vanhasta talosta tähän nykyiseen, niin suurin ikävä jäi katettua terassia, josta ehdimme nauttia ainoastaan yhden kesän ajan. Jos tästä talosta olisi lähdettävä uutta kohti, niin keittiön tahtoisin viedä mukanani. Se on niin kaikinpuolin juuri sitä mitä toivottiin: sileää ja rosoista, avaraa mutta käytännöllistä. Neutraalia pintaa, jonka näköä on helppo muuttaa astioita ja esineitä vaihtelemalla. Se on vastakohtaisuuksien keittiö, juuri se kliseinen kodin sydän.

Tänään liehuvatukkainen martta pakotti kolmasluokkalaisen veljensä ottamaan otoksen uudesta nettihuutokaupasta kiljutusta takkimekostaan. Kuvia tallentui kortille yli viisikymmentä mutta vain yksi niistä oli terävähkö ja mekossa on paljasteluaukko. Siinä se kuitenkin on: vanha harmaamustaraitainen Vuokko, uusin hankinta mummehtuneeseen vaatekaappiini.

Jos kyökki onkin vienyt sydämeni, niin niin voisi sanoa myös keittiöön kuuluvasta tarpeistosta, joka sisältää vaikkapa astiat ynnä muun tuikitarpeellisen ja tarpeettoman. Astian tie keittiöön vie matamin sydämen mutta erityisesti lompakon kautta. Voisi todeta, että keittiö saattaa aika ajoin olla tyyris harrastus vaikka iso osa tämänkin köökin varustuksesta on hankittu kirpputoreilta tai kauppojen alelaareista. Mutta kyllä pihikin osaa repäistä kun sille päälle sattuu!

Saa leikkiä.

Lastenhuone on ollut tämän sivun osalta varsin hiljainen pitkän aikaa. Suoraan sanottuna ovi on pysynyt kiinni siitä syystä, että tavaraa on vaan kertakaikkisen paljon eikä kukaan vaivaudu keräämään niitä, puhumattakaan varsinaisesti siivoamisesta. Imuri heiluu aika ajoin mutta siinä kaikki.

Tänään ryhdistäydyimme, niin maamo kuin lapsetkin. Lelut saatiin paikoilleen edes vähäksi aikaa. Pehmoleluviidakosta kaivettiin taannoin tehty pilvityyny, jolle piti keksimän hyötykäyttöä. Pehmeät ja suurikokoiset lelut ja koriste-esineet ovat sinänsä mukavia olemassa mutta sikäli raastavia, että ne lojuvat aina ylt´ympäriinsä eivätkä majaile koskaan siellä missä pitäisi.

Sitten meikämartta teki julkean teon muistaessaan tämän. Alkuperäinen on siis vähintäänkin makia, jonka rinnalla tuo kopiotekeleeni kalpenee kaikin puolin. Johannan koti sijaitsee muuten eräässä kaupungissa, jonne tämän matamin sydämestä jäi viime kesänä melko kimpale. Aitoja ja alkuperäisiä Regnväder-mobileita voi ostaa täältä. Joko saan anteeksi köpösen kopiointini?

Nelivuotias kävi tässä männä päivinä elonsa ensi kertaa parturissa. Hieman teki maamolla tiukkaa mutta siinä vaiheessa hävisi haikeus pääkopasta, kun parturitäti nimitti poikasta Heljäksi ja totesi, että jospa tehdään sitten ennen kotiin lähtöä vielä vaikka pikkusen kiharoitakin tukkaan. Omien sanojensa mukaan tuo pieni kaveri kasvoi hiustenleikkuun aikana lapsesta aikuiseksi. Onneksi ei sentään ihan vielä.

Näyttää siivouspäivältä.

Tänään vietetään naistenpäivää, jonka kunniaksi tässä talossa järjestettiin näemmä ankarat siivouskarkelot. Lakanat vaihtoon, peitot pihalle, sohvanpäälliset koneeseen, matot hakkuuseen, rätti kouraan ja pölykoirille kyytiä. Naistenpäivänä naisten töitä, vai miten se oli.

Olis asiaa siivouksesta. Meilläpäin on niin, että kotomarjatta huolehtii suurimman osan talon siivouksesta. Hinkkaa keittiötä, pyörittää pyykkiä ja kerää romua, sellaista perussiivousta. Mutta muuten tuo mainittu emäntä on boheemihko, eikä kovin suuri järjestyksenpito ole koskaan ollut kovinkaan systemaattista tämän martan osalta. Toinen on miehensä laita. Maanantaina reissultaan kotiin palaavaa emäntää odotti kiillotettu koti, muovipurkkilaatikotkin oli pistetty järjestykseen keittiössä eikä lehtipinoja tai huojuvia vaatekasoja ollut mailla eikä halmeilla. 

On ilo, että edes toinen perheen aikuisista omaa järjestelmällisen luonteen, sillä tavaran oikealle paikalle laittaminen on tälle toiselle osapuolelle näemmä jotenkin äärimmäisen hankalaa. Kattilakaapista saattaa löytyä lähes mitä vain eikä muutamaa kodinhoitohuoneen kaappia saa missään nimessä aukaista kukaan muu kuin se, joka sen kaiken tavaran on sinne änkenyt. Siellä on niinku niin kaikkee.

Nelivuotias imuroi tänään oma-alotteisesti keittiön ja olohuoneen. Pelkällä putkella ja millin tarkasti nurkasta nurkkaan. Homman valmistuttua sammutti imurin ja huikkasi: "Äiti, jatkappa sää nyt tätä imurointia niin me me mennään vähä hyppiin noille sohville ja tyynyille!" Kiitos avusta, leikki on lasten työtä.

Takeista.

Tätä sivua seuraavalle on saattanut tulla tutuksi se tosiasia, että tälle martalle ei ole annettu pitkäjänteisyyttä syntymälahjaksi kovinkaan avokätisesti. Pitkäjänteisyydellä tarkoitan kykyä keskittyä kulloiseenkin asiaan keskittyneesti ja rauhaisin mielin. Jos kuvittelee ompelevansa elämänsä ensimmäisen vuoritetun takin kumikankaasta yhden päivän aikana, niin silloin kannattaisi ehkä katsoa peiliin ennen urakkaan ryhtymistä.

Takkutukkapoika sai ruskean takkinsa loppujen lopuksi. Takki vilvoitteli illan lumihangessa eikä lopputulema ole aivan sitä mitä piti mutta tarpeeksi lähelle. Luovuttaminen ei aina ole hyvä asia. Varsinkaan, jos viskaa takin rangan kaaressa ovesta pihalle ja kiukuspäissään naputtelee itsensä netin syövereihin liian kivan valmiin takkivalikoiman äärelle. Pitää palauttaa se takki sitten kun se postilaatikkoon ilmaantuu.

Mutta kylläpä tämä maamo nyt tahdissa täällä omaa selkäänsä taputtelee, kun oikein kaksin takein antoi selkäsaunan en osaa ommella-tuntemukselle! Eilinen harmitus ei hävinnyt kukkakaupoilla kuitenkaan tarpeeksi, joten vanha raitalakana joutui kokemaan kovia matamin kynsissä. 

Taannoin omasin anorakin, joka oli mukava. En enää edes kykene muistamaan sen väriä, vain sen, että se oli   lepposa kiskasta niskaan. Tuo takki mielessä harjoittelin tyttärelle anorakin tekoa. Aivan sympaattinen siitä tuli ja koska harjoittelussa on puolensa, niin sitten siinä seuraavassa anorakissa on nuo puutteet korjattu. Tiiättekö, aina ei oikeastikaan kannata luovuttaa ja pääasia on, että on itse tekeleisiinsä edes jotenkuten tyytyväinen. Kunnianhimo kunniaan!


Thank you for your kind words Little Birdie and Mamamekko!

Kun nuppi savuaa - osta kukkia.

Kaunis on ulkomaailma. Keltainen pallokin hehkuttelee muka niin herttasesti, että aivan mielellään tässä olisi taas sokerihuntu suupielessä ylistämässä kevättä vaan kun ei lähe niin ei lähe. Toisinaan kansalainen elää syystä tai toisesta makkaranpuolikas otsalohkossa, tällä kertaa ihan syystä mutta se siitä.

Kirpputoreilta on vuosien saatossa metsästetty ahkerasti suuresti rakastettua punakylkistä Lotta-sarjaa. Eivät ole kovin innokkaasti hypähdelleet silmille, mutta vähän aikaa sitten matami keksi nettikirpputorien olemassaolon. Sieltähän noita kaunokaisia löytyi vaikka millä mitalla parin euron pilkkahintaan ja sen jälkeen postipojan käynti on monesti ollut sydämen asia. 

Tänään torjuttiin liikaa savuamista kukkakaupoilla. Tämä on karu fakta ja ennenkin todettu, että kukkaset totta tosiaan lievittävät inhaa kaalin kivistystä kummasti. Poron sarvissa on aikojen saatossa roikkunut yhtä ja toista mutta tuo vihertäjä tuli nyt jäädäkseen. Tämä, kuten talon kaikki muutkin kyllikit, on nimetön, sillä vihertäjien nimet jos jotkut on erikoisen helppo unhottaa.

Vinkeistä on otettu vaari ja tätä nykyä meillä on käytössä kastelu-keskiviikko. Silloin jokainen horsmake saa tasapuolisesti hörpätä vesitilkkansa. Se voi vihertäjästä riippuen olla liian usein, liian harvoin tai sopivasti. Uskomme jälkimmäiseen. 

Terveisiä naapurista.

Viikonloppu kului paatissa unta tavoitellen ja ison kaupungin ihmeitä pällistellen. Muutama perinteinen turistimatkamuisto tarttui käpälään: kankainen kauppakassi maatuskalla ja puinen käsinmaalattu leikkuulauta. Onhan se hilpeä mutta sen päällä on takuulla ilosta leikata leipää.

Kaksi yötä natisevassa purkissa on kasvattanut silmäpussit taas legendaarisiin mittasuhteisiin. Silti reissu oli piristävä, nelivuotiaan takkikin oli eron aikana muuttunut huomattavasti paremmin siedettäväksi. Ehkä tuon takin aiheuttamat ompelutraumat unohtuu vielä. Lievää parantumista on jo havaittavissa, sillä kunnianhimoinen ei kerrasta usko, seuraavan takin kankaat on mietinnässä. Se on se kuuluisa suomalainen sisu tai ihan vaan tyhmyys, joka ajaa ihmisen piinaamaan pollaansa kerta toisensa jälkeen.

Postipoika piristi jumittavan päivää ja kiikutti lootaan viisi aivan herttasaa naulakkotappia, jotka ovat kuin nakutetut makuuhuoneen vaatehuoneeseen. Tästäkös hyvä mieli, sillä huonehan on vielä kesken ja tapit aiheuttivat remontti-innostuksen. Jospa tällä viikolla tapahtuisi nakertelun sarallakin edistystä pitkästä aikaa.

Väriä loskaan.

Tänään juutuin autolla pihan kulmalle kolme kertaa. Ankaran lapioinnin ja neljännen yrityksen jälkeen auto oli sen verran tontin sisäpuolelle, että sen kehtasi jättää siihen. Aura-auto on tehnyt tielle siistiä jälkeä ja piha on täynnä tonneja painavaa loskaa ja jäätä. Ei se haittaa, se on kevään merkki.

Tulppaani on ehkä kukista kaunein, eikä kalliskaan. Kun edelliset kupsahtavat niin seuraavat odottavat jonossa veteen pääsyä. Joka kerta uusi väri, tietenkin. Nuo nykyiset tomaattiset on erityisen somia, saa nähdä malttaako vaihtaa väriä.

Eilinen tappiomieliala on vaihtunut kesävaatehipelöintiin ja viikonlopun fiilistelyyn. Pääsee tämäkin martta tutustumaan aiemmin tuntemattomaan maahan. Pieni loma tekee poikaa, jaksaa sitten taas olla parempi kanssaihminen ja etenkin maamo.

Eilinen kunnianhimoinen ompeluyritys on vaihtunut luovuttaneen mutta päättäväisen matamin ansiokkaaseen voittoon. Nyöränä kaivettiin takin raato esiin hangesta ja pistettiin kuivumaan kaapin oven päälle. Sisarensa ansiokkaalla järkeilyllä tuo kovaonninen takki valmistui tänään, sillä ensinnäkin kangas ei totta tosiaan ole tänä maailman aikana ilmaista ja toisekseen olisi saattanut jäädä ompelutraumat jollekin muullekin kuin vain jälkikasvulle.

Kuka tahansa osaa ommella.

Elämme aurinkoisia aikoja mutta tänään karisee sokerit tältäkin sivustolta, sen voin kertoa. Tänään oli kauniissa ulkomaailmassa aurinkoa ja tippuvia rännejä mutta talossa sisällä vallitsi pienimuotoinen myräkkä. Kävipä nimittäin niin, että meikämarjatta lupasi itselleen tuossa menneenä syksynä, että talven aikana opettelee ompelemaan käyttökelpoisen takin vanhemmalle lapselleen. Kuten sokeroinnista tiedämme, niin kiirettä pukkaa, sillä talvea ei ole enää jäljellä lähellekään niin paljon, kuin sitä oli pari kuukautta sitten.

Kangaskaupassa iski lapsuustrauma. Kangaspakkoja riveissä ja pinoissa, venyviä ja tönkköjä, kiiltäviä ja karvaisia. Ostin sitten jotain, kahisevaa ja muovisen oloista. Hyvä olis sitten sateisellakin kelillä.

Eilen piirsin elämäni ensimmäiset ihan oikeat isot kaavat ja aamusta alkoi kankaan leikkuu. Taskuja ähersin parisen tuntia. Toisen kun sain ommeltua niin ensimmäistä kertaa käytössä oleva joululahjakone kieltäytyi yhtäkkiä yhteistyöstä ja alkoi haisemaan. Ei vain liikkunut enää eikä mikään järjellinen tietämättömän korjausyritys auttanut. Vaihdoin toiseen koneeseen.

Kuka tahansa osaa ommella, sanovat ompelijat. Kuka tahansa osaa, sanon minä, mutta millä menetyksillä, se onkin toinen juttu. Toiset tekevät kätevästi, vihellellenkin ehkä. Nopeammin tai hitaammin mutta valmista tehden. Toisilla menee työhön ehkäpä viikkoja, yöunia ja hermoja, mutta valmista tulee. Sitten on näitä meitä, joilla menee hermot, parisuhde, elämänilo, itseluottamus, asunto myyntiin ja lapsille ikuiset ompelutraumat.

Takin ranka lepää takapihan lumipenkassa. Ränneistä tippuva vesi tekee sen mihin kangaskaupassa vakaasti uskoin: olis hyvä sateellakin. Tämän tarinan opetus on, että elä hyvä ihminen taistele ittiäs vastaan vaan mene ihan raakasti sinne vaatekauppaan, osta se takki ja sen jälkeen itelles vaikka se kaikista isoin jäätelö!