Aika rientää.

Kirmaa suorastaan. Päivät tulevat ja menevät ja meikämartta koittaa pysytellä perässä parhaansa mukaan, kutimet perässä roikkuen. Neulomisinto ei meinaan tänäkään syksynä jättänyt tätä taloa välistä, vaan ryykäsi sisään raakasti ja kyselemättä. Sitä ei tosin panna pahitteeksi, joten jospa kaksivuotias elohopea saisi piakkoin villaa yllensä.

Syksy on ihmeellinen, siitä ei mihinkään pääse. Vaahterat varsinkin. Käden kohti kattoa nostakoon se, jolla ei edes ihan vähäsen tekisi mieli mennä piehtaroimaan vastaharavoituun yltiövärikkääseen vaahteranlehtikasaan?  Ja se joka juuri käpälänsä nosti, ihan selkeästi huijaa itseään, sanokaa mun sanoneen, sillä tuon väriloiston ohitse on äkäsimmänkin matamin vaikea kävellä ihan vaan normisti ja tasasin askelin.

Tämä marjatta on siitä onnellisessa tilanteessa, että aika ei tunnu riittävän kaikkeen siihen, mitä haluaisi tehdä. Uutukaiset kankaatkin saavat odotella väljempiä aikoja tovereittensa parissa, sillä syksy on ihmeellinen, tekemistä piisaa. Tänään kuitenkin oli ryhdistäydyttävä, sillä välillä ihmisen on vaan kertakaikkiaan revittävä itsensä imurin ja luutun varteen. Pyykkiäkin olisi hyvä pestä välillä, ja tänään oli se päivä. Mahtista.