Kuva: Finnish Design Shop

Mitä ihmisen olisi hyvä tietää mummoista.

Näin lauantai-illan ratoksi ja kirpeän elokuisen illan iloksi tahdon muistella erästä kesäistä uintireissua.

Kävipä nimittäin niin, että tämäkin marjatta piipahti kesällä asuntomessuilla. Piipahtaa on tosin varsin väärä käsitys talokiertueesta ja varsinkin siitä hien määrästä. Meikätätsy ei meinaan aina ihan hoksaa, että millonka pitäs laittaa vähän ohuemmalti vaatetusta päälle ja millon sitten toisaalta pikkusen enemmän. Tuona päivänä oli kuuma ja sehän sopii - jos ei ole pukenut päälleen pitkähihaista, paksuhkoa ja varsin mustaa mekkoa.

Katsokaas, jos ihminen menee kuljeksimaan hikisiin majoihin päiväksi, niin ei ole lainkaan mukavaa, jos selkärankaa pitkin valuu pienoisniagara ja rillit valuvat nenänvartta pitkin kuin missäkin vesiliukumäessä. Tai että ainoat suusta ilmaantuvat sanat ovat vettä!, huh huh ja en kestä enää, kun sieltä pitäisi tulla, että onpas taitavaa värien käyttöä, minimalismi on tässä kohteessa huipussaan ja kahoppa miten makosasti pakerrettu saunan tekele. Mitään en meinaan niistä taloista muista, paitsi sen oranssisen lavuaarin, sillä koko tuon päivän jossain kaukana hikisessä horisontissa siinteli järven viileä sini.

Autolle päästyämme kuorittiin päältä kaikki mahdollinen ja sännättiin markettiin uima-asuostoksille tavoitteena sukeltaa ensimmäiseen eteen osuneeseen lammikkoon. Ensin tosin piti päästä pois kaupungista, sillä jossain laitamillahan tunnetusti piisaa uimarantoja vaikka muille jakaa. Vaan ei piisannut. Yksi tie oli lupaava mutta rannan tapaista ei löytynytkään. Toinen ranta oli lupaava, mutta pieni, ja kauhean täynnä mekastavaa nuorisoa. Kolmanteen olisi pitänyt kävellä kamalan pitkästi ja siihenhän ei laiska ja varsinkin hikinen kansalainen kykene. Ajettuamme sata kilometriä rannan perässä olikin ihan oivallista keksiä, että ajetaanpa samantien tuttuun kotirantaan, kun kerran on tänne asti jo päästy. Ja niin sitten ajettiin ne loputkin paritkymmenet kilometrit.

Körötimme rantaan pientä ja varsin möykkyisää mutta tuttua hiekkatietä. Pääsimme pukukoppiin ja takaisin rantaan, kun puskan takaa hyppäsi iso koira suoraan matkaseurueeseen kuuluneen kaksivuotiaan päälle. Koiran omistaja sai eläimen rauhoittumaan ja lopulta pieni nassikkakin pääsi jotenkuten säikähdyksestään. Astuimme laiturille, vesi siinsi houkuttelevana silmien edessä. Liplatellen se kutsui hikisenä puuskuttavaa emännystä sukeltamaan vilvoittavaan syleilyynsä. Silloin jostain maan raosta astui esiin mummo.

Mummolla oli kädessään onki ja huulillaan kysymys, että eihän haittaa, jos ottaisi tässä pikkusen aikaa onkimisen kannalta? Kielläpä siinä sitten mummoa, vanhempia ihmisiä kun tulee kunnioittaa. Mummo asettui aseensa kanssa haara-asentoon keskelle laituria ja alkoi kalastamaan. Onki viuhui pienessä rannassa juuri siinä kohdassa, jossa hikinen emäntä ja seuralaisensa olivat juuri aikoneet pulikoida pitkän ja puuduttavan odotuksen huipennukseksi. Silloin hikisiä vietiin.

Punakka joukkomme hyppäsi autoon ja kaarsi rannasta pois mielenosoituksellisesti kaasuttaen. Onkikoot mummo ihan omassa rauhassaan sitten, toivottavasti yksikään sintti ei tarraa ongen lieroon. Olisi ihan oikein tuolle ajattelemattomalle mummerolle. Tässä kuitenkin järjen sana teille toverit! Älkää ikinä lähtekö kiihtyneenä auton rattiin, sanotaan. Eikä suotta. Hyvin pian oltiin nimittäin ojassa. Hyvin tuttu mutta möykkyinen rantatie päätti, että viiden tunnin tuskaisaa uimaodotusta olisi hyvä venyttää vielä hetken. Auto humahti ojaan pohjaansa myöten.

Lopulta kaiken sen hikoilun, uimapukuostosten, rannan etsimisen, koirahyökkäyksen, mummon ilmaantumisen, ojaan ajon, auton hinauksen ja viiden tunnin yrittämisen jälkeen oli laiturilta sukeltaminen yksi kesän nautinnollisimmista hetkistä.

Mitä tästä opimme? Mummoihin ei voi ikinä luottaa, sillä aina on se vaara, että ne alkavat onkimaan.

(Kuvissa parin päivän takainen retkipulla sekä syksyn houkuttelevimmat sukkahousut.)