Ja yhtäkkiä on syksy.

Tänä aamuna sumu peitti maiseman syliinsä kuin pehmeä peitto. Se koristi kauniisti pihakaiteen, herätti aistit huomaamaan, että syksy on tullut.

Kuluneet viikot ovat olleet raskaita. Ne ovat olleet täynnä huolta, epävarmuutta, toivottomuutta. On ollut vaikea luottaa tulevaan. 

Henkilökohtaiset ja tärkeät asiat on aina jätetty tämän blogin ulkopuolelle. Täällä on kerrottu, kun elämä potkii päähän tai harmittaa, mutta omana tietona on pidetty syyt miksi. Niin tälläkin kertaa. Sen kuitenkin haluan sanoa, että vaikeilla asioilla tarkoitan oikeasti vaikeita asioita. Sillä tavalla vaikeita, että elämä etsii uutta suuntaa ja on uskallettava hetkeksi luopua haaveistaankin, että löytäisi elämäänsä tasapainon ja merkityksen. On keskitettävä ihan kaikki siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Millään muulla kuin tällä päivällä ei ole merkitystä. 

Miksi haluan kertoa tämän ja silti jättää paljon kertomatta? Siksi, että tämä asia vaikuttaa väistämättä myös tähän omaan tärkeään asiaani, blogiin. Siksi, että on mahdottomuus olla, kuin kaikki olisi niinkuin ennen. Siksi, että ehkä joku toinen vaikeassa tilanteessa oleva voisi tuntea vertaistukea.

En ole vahva, en viisas tai rohkea. Olen vahva, viisas ja rohkea. Tänään tiedän vain sen, että tämä päivä on tärkeä. Huomisesta en tiedä. Nautin tästä hetkestä, en huoli huomisesta. Tänään elän tässä päivässä, en huomisessa. 

Yksi suunnitelma tulevaisuuden suhteen on kuitenkin hyvä olla olemassa. Tänään sain kutsun ystävän luokse ompelemaan. Se on ainoa tiedossa oleva asia tulevaisuudessa elämän suhteen tänään ja tällä hetkellä. Ja se on aivan riittävä suunnitelma.