Kun taivas itkee tai pakkastaa.

Kohtalokkaan alkulauselman jälkeen onkin hyvä mennä samantien aiheeseen. Aihe on täällä aikojen myötä varsin tiuhaan nähty, eli takit ja varsinkin niiden ompelu.

Viime keväänä honasin, että mustavalkeasta pöytäliinasta jäi aimo siivu muuhunkin käyttöön. Ruokalappujahan siitä voisi näppärästi tehdä mutta ensin pitäisi päästä eroon niistä kymmenestä, jotka ompelukoneeni tahtoi väkisinkin syöstä kidastaan viime talvena. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tyttärelle sadetakki.

Olihan se nopiaa. Vajaa tunti, niin vuoriton takki oli valmis. Ainoa miinus oli toinen hiha, jota ei ollut, kun kangas loppui kesken. Vaan kannattipa odotella puoli vuotta, sillä aivan tässä juuri pari päivää sitten eräs toveri luopui auliisti hihan kokoisesta palasesta tuota samaista kangasta ja nyt tyttärellä on sadetakki. Sellaiseen pieneen ja viehättävään tihkusateiseen kauppareissuun sopiva.

Viisivuotiaalla ei ole sadetakkia mutta talvitakki viime talvelta löytyy. Silti on muistettava, että kaksi paksuhkoa takkia miehen tiellä pitää. Asuntomessuilta löytyi telttakuosisia pussilakanoita huiman halvalla ja niinpä passitin erään mukavan hepun lunastamaan yhdet ruskeavalkoiset meikämartalle. Siitä tuli pitkälle blondille ohut toppatakki, sisälle laitoin kirpputorilta löytynyttä jotain mitälienee vanusysteemiä. Vetoketju löytyi mummun varastosta, kuin myös pikkusiskon sadetakin samainen suljin. Hintaa ohuelle telttatoppatakille tuli 8 euroa, kun samasta lakanasta saa vielä pikkusiskolle vanuhaalarin ja ehkä jotain muutakin vielä. On se kätevää olla pihi.

Ompelusirkus.

Aivan selkeä, kuten näkyy. Seinällä köpöttää sirkuskarhukin.

Jos romukaappeja ei oteta lukuun, niin talon remontoidun osion takuuvarmasti tavararikkain tila on tuo makuuhuoneen ompelupääty. Onhan niitä kankaita ja nappeja ja mittanauhoja ja neuloja ja lankoja ja kuminauhoja ja kyniä ja kaavoja ja ohjekirjoja ja neulontatarpeita. Virkkuukoukkujakin löytyy. Kummakos tuo sitten, että rompetta tuntuu olevan ihan jonnin verran.

Tämä marjatta on kuitenkin alkanut jonkin verran säilöväksi ja järjestelmälliseksi kansalaiseksi. Kaavat roikkuu seinillä kankahilla päällystetyissä korkkialusissa, napit, pienet langat ja puikot löytyvät omista lasipurkeistaan, isommat langat ja kuminauhat ynnä muu sälppä pienestä laatikostosta ja langat oranssissa muovikorista. Vetoketjuja varten iskin seinään vielä yhden korkkipannunalusen. Kankaillekin löytyi järkevä paikka, nyt ne kaikki ovat samassa paikassa toistensa turvana.

Hyvä järjestys ei ole pysyvä käsite mutta kun kaiken on purkittanut ja nastottanut yhdesti, niin onpa se helppo tehdä uudemmankin kerran. Näin olen ainakin kuullut puhuttavan. Järjestyksestä huolimatta on selvää, että kangassilppu tulee kuitenkin edelleenkin vaeltamaan pitkin lattioita ja roskiksen ympäriltä voi myös jatkossa löytää lankamadon poikasineen. Semmosta se elo meinaan on, että ilman ajoittaista sotkua ei ole elämääkään.

Koivuista.

Tulipa tässä muuten mieleen ajatellessani puuta nimeltä koivu, että taannoin hamassa lapsuudessa tämä emännys oli varsin suuri Saku Koivu-fani. Ankara ihailu alkoi kuusivuotiaana ja jatkui lähes yhtä fanaattisena aina 15-vuotiaaksi asti. Nykyään tuo kovin ihailu on hieman laantunut, enkä enää esimerkiksi pidä seinillä kyseisen ukkelin kuvia. Toista se oli ennen muinoin, jolloin seinälle pääsi eräskin lehtien välistä innokkaasti revitty juliste. Myös jääkiekkokortteja keräiltiin ahkerasti ja ikinä en luopunut yhdestäkään omistamastani Sakusta. 

Sitten Saku sairastui vakavasti. Onneksi omasin vähintään yhtä innokkaasti fanittavan siskon, jonka kanssa raapustimme Sakulle kortin ja siihen ihan omat sanat: Parane pian Saku hei, sitä toivon mä vaan! Parane pian, että pääset takaisin pelaamaan. Mul on ikävä niin, kun en sua jäällä nää. Saku, jos vain kuulet mua, niin koeta kiirehtää! Aika sympaattista, täytyy sanoa. Jostain kumman syystä Saku ei kylläkään koskaan vastannut tuohon herttaisaan toivotukseen, mutta parani sentään.

Kuvassa koivu, parikin. Sekä eräs keltamusta matami ja tyttärensä, jotka kaupunkireissulta päräyttivät luonnon helmaan katselemaan auringon leikkiä, kun niin kauhian nätisti paistoi. Tänään on ollut mitä parhain syksyinen päivä, lämmintäkin piisaa. Alimmassa kuvassa puolentoista päivän tiskit. 

Roskahamsterin onnenpäivä.

Katsokaas kuomat, kun on olemassa hirveesti erilaisia ihmisiä. Toiset on vaikkapa niitä, jotka pistänyt kertyneet mainokset ja lehdet samantien siroon läjään johonkin sorjaan paikkaan ja hilpasevat lehtiroskikselle pikkusine kantamuksineen kerran viikossa. Sitten on toisia, jotka kasvattavat huojuvaisia ja epämääräisiä kasoja erinäisiin nurkkiin ja koloihin kuukausien ajan ja näkevät pahoja unia kertyneen lehtiroippeen roudaamisesta. No tiiätte kyllä, että tämä martta kuuluu tuohon viimeksi kuvailtuun kastiin.

Nyt kävikin sitten mukavasti, näin niinkuin lehtihamstraajan näkökulmasta katseltuna. Eräs toveri oli meinaan saanut itselleen mehevän kasan häkellyttävän kokoisia paperipusseja ja tahtoi auliisti luopua muutamasta, ihan ite kuulkaa ehotti vielä, uskokaa pois! Arvatkaapa miten kauan tuollaiseen megaluokan pussiin kerää paperijätettä? No kerron: todella kauan. Ja joskus hamassa tulevaisuudessa kun on aika suunnata kohti lehtikeräyspistettä, niin sitten ollaan meinaan pulassa, sillä eihän sen pussimokoman pohja kestä kaameaa paperivuorta, eikä muuten tämän matamin habakaan. Mutta se on sen ajan murhe.

Olohuone etsiskelee itseään, asiat on ikäänkuin puolivälissä. Me otamma ihan rauhassa, sillä tärkeämpänä on nähtävä muutaman viikon kesken ollut pihamaa ja joka tottamaar on ollut näinä muuttuvina aikoina totaalinen seutukunnan häpeäpilkku.

Ulkona sataa.

Syntymäpäivää seuraavana päivänä sai tämä marjatta vastaanottaa maailman koreimman tomaatinpunaisen pannun. Sitä on joku aiemminkin käyttänyt mutta silti se on ulkoiselta olemukseltaan kuin uusi ja varsinkin sorja. Kyllä mää sanon, että voiko ihmisen aamu huonosti muka alkaa, jos tuollaisesta pannusta saa kaakaovetensä kaataa?

Loppuviikon aikana on olohuoneen järjestys pistetty uusiksi. Syy siihen on eräs suurehko ja pyöreä ja erittäin makosa asia, josta kirjoitan heti, kun siihen lupa heltiää. Keittiön kaapit, kuten talon muutkin vastaavat, on käyty läpi varsin perusteellisesti kun kirpputorille on roudattu tavaraa niska vääränä. Tavara vähenee ja elinolot kohenee, kylläpä tuntuu makosalta ja se on ihan selkeä syksyn merkki.

Tänään aamupalaksi nautittiin eilisillalta jäänyttä kana-leipäjuustosalaattia sekä uusinta suosikkia ruisleipärintamalla. Liipasepa ruisleivän päälle tiraus oliiviöljyä tai fetajuustopurnukan öljyseosta. Siihen päälle viipaloitse punasipulia, valkosipulia ja fetajuuston murusia. Lisäksi halkaise päälle muutama luumu- tahi kirsikkatomaatti. Pistä uuniin pariinsataan asteeseen siksi aikaa, että punaiset puoliympyrät alkavat muuttua ikääntyvän näköisiksi. Ota leipä pois uunista ja kasaa päälle mahdollisimman iso keko rucolaa. Näin on näppärä pikkanen ruispitsa valmis äpöstettäväksi. Maistuu meinaan mukavan syksyiselle, kokkeile!

Ps. Joitain päiviä sitten viilasin pilkkua, kun oli niin kovin herttasaa verhoa myynnissä tuolla isossa sinikeltaisessa. Muutama toverikin tykkäsi pilkuista ja nyt on Pikku Myy jos toinenkin lisää maailmankartalla. Sähköpostiini on silti vielä putoillut kysymyksiä pilkkumekoista ja sanonpa toverit, että jos aika tahi innostus ei anna periksi alkaa itse pilkkumekon vääntöön, niin voinpa luvata tämän ompeluinnostuksen vallassa, että ompelempa vielä toisen mokoman! Jos teikäläinen tai tyttärensä siis tuntee tarvetta pilkulliselle mekolle, niin sähköpostia vastaanotetaan sivupalkissa näkyvässä osoitteessa. Kiitos.

Edit. Onpa taas ommeltavaa, kiitos!

Elokuu on hyvä kuu.

Tämä elokuu on ollut paras miesmuistiin. Sumuisen kesän viimeinen kuukausi korvasi aiemmat tahmakuukaudet mennen ja tullen. On vain niin hyvä, että on hyvä mieli.

Ja onpa hyvä mieli tästäkin! Oli ilo saada vastaanottaa kutsu osallistua ensimmäiseen Gloria Blog Awardsiin. Tämä pikkanen blogini kilpaa varsin mainiossa seurassa kategoriassa Lukijoiden suosikkisisustusblogi. Ylen määrin onnellinen on tämä martta jokaisesta äänestä ja saattaa olla, että silmäkulmaan livahtaisi melkoisen kokoinen roska, jos onni tässä kilvassa suosisi. Äänestämään pääsee tästä. Kiitos, jos äänestät!

Vote for me at Gloria Blog Awards! You can vote here. 

Pullan juhlapäivä.

Tänään on aika tavallinen torstai, jos ei lasketa sitä, että meikämarjatta täyttää vuosia.

Aikuisena syntymäpäivä voi tulla vähän kuin huomaamatta. Niin kävi eilen, kun tajusin, että syntymäpäivä on yhden yön päästä enkä ole muistanut laskea öitä ollenkaan. Se voi vuosien karttuessa johtaa myös siihen, että päivä livahtaa ohi vahingossa tai sitten sitä ei halua juhlistaa. Meikämartan mielestä tässä elossa on olemassa yksi päivä, joka on kaikille tasavertainen ja ehdottomasti juhlistamisen arvoinen. Ja se on syntymäpäivä, kuten  varmasti arvasittekin. 

Ei siihen juhlistamiseen kummoisia tarvita. Viime vuonna väänsin kaakun, johon iskin 27 kynttilää. Sitä edellisenä kutsuin päiväkahville tovereita siihen malliin, että yhtäkkiä koko talo oli aivan täynnään porukkaa. Tänä vuonna lämmitin pakastepullan, johon laitoin viiritikkuja ja aamulla painostin jälkikasvun laulamaan maamolleen onnittelulaulun sängyssä. Vanhempi lauloi Tuiki tuiki tähtönen ja nuorempi Levolle laskeun Luojani.

En tänäkään vuonna keksinyt yhtäkään maallista tavaraa, joita toivoisin lahjaksi. Se on sentään erona lapsuuden juhlapäivistä. Silti muutama tunti sitten oveen koputettiin ja pihamaalta kajahti aivan sympaattinen onnittelulaulu. Vallan siinä meinasi tällaisella vakavamman puoleisellakin emolla kaartua suupielet kohti kattoa ja silmänurkkaankin livahti juuri sillä hetkellä jokin pieni roskan tapainen. Mitä me olisimmekaan ilman ystäviä? Kiitos, että välitätte.

Pilkun viilausta.

Reilun vuoden ajan on suosituin aamukahvimottini ollut eräs kirpputorilta löytynyt pilkullinen toveri. Siinä on punaisella pohjalla mustia pilkkuja. Saattaapa olla niinkin, että tuota kyseistä kuosia eri väreissä löytyy tästä talossa muutamasta muustakin paikasta.

Tuon kahvikupin takana on eräs varsin tunnettu kotomainen yritys ja kuulkaapa kun kävi kummasti, kun eräs naapurimaan sinikeltainen kauppaketju kauppasi ihan kevyesti jonnin verran saman näköstä verhoa. Niinhän siinä kävi, että tämä marjatta villiintyi ihan sillein tosi vähäsen ja iski siltä seisomalta kärryyn paketillisen pilkkuverhoja. 

Kotona pakersin verhon samantien olohuoneen ikkunaan. Lähikosketus oli varsin makoisa ja se näytti oikein sorjalta. Sitten askelsin pari askelta takavasemmalle ja aivan kuin itsestään mielen täytti eräs kotoisa mutta vuodenaikaan epäsopiva kappale. Se menee näin, että On hanget korkeat nietokset, ja niin edelleen. Verho ei enää roiku ikkunassa.

Vaan kun olisi kaksi makosaa verhoa vailla käyttöä, kaappiinkaan ei malta laittaa ummehtumaan. Ompelin siis mekon, kuten arvata saattaa. Tytärkin tykkää, kun taskuun saa kasata kaikenlaista mukavaa, kuten vaikkapa nappeja ja omenoita, joista jälkimmäisiä kävimme tänään salaa, joskin luvan perästä, poimimassa toverin pihapuusta. 

Yhteen mekkoon ei kuitenkaan saa tuherrettua kahta verhoa, joten kangasta on vielä jäljellä melkoinen kasa. Joten jos joku tätä lukeva nyt sattuu omaamaan tyttären/naapurin tyttären/kummityttären/tyttärentyttären kokoa 86-116cm ja myöskin tykkäämään tuosta kuosista ja mekon mallista taskuilla tai ilman, niin onpahan ystävällinen ja laittaa sähköpostia meikämarjatalle. Saattaa olla, että tulee kaupat.

EDIT. Viisi pilkkumekkoa on nyt maailmalla. Kiitos!

Kuva: Finnish Design Shop

Mitä ihmisen olisi hyvä tietää mummoista.

Näin lauantai-illan ratoksi ja kirpeän elokuisen illan iloksi tahdon muistella erästä kesäistä uintireissua.

Kävipä nimittäin niin, että tämäkin marjatta piipahti kesällä asuntomessuilla. Piipahtaa on tosin varsin väärä käsitys talokiertueesta ja varsinkin siitä hien määrästä. Meikätätsy ei meinaan aina ihan hoksaa, että millonka pitäs laittaa vähän ohuemmalti vaatetusta päälle ja millon sitten toisaalta pikkusen enemmän. Tuona päivänä oli kuuma ja sehän sopii - jos ei ole pukenut päälleen pitkähihaista, paksuhkoa ja varsin mustaa mekkoa.

Katsokaas, jos ihminen menee kuljeksimaan hikisiin majoihin päiväksi, niin ei ole lainkaan mukavaa, jos selkärankaa pitkin valuu pienoisniagara ja rillit valuvat nenänvartta pitkin kuin missäkin vesiliukumäessä. Tai että ainoat suusta ilmaantuvat sanat ovat vettä!, huh huh ja en kestä enää, kun sieltä pitäisi tulla, että onpas taitavaa värien käyttöä, minimalismi on tässä kohteessa huipussaan ja kahoppa miten makosasti pakerrettu saunan tekele. Mitään en meinaan niistä taloista muista, paitsi sen oranssisen lavuaarin, sillä koko tuon päivän jossain kaukana hikisessä horisontissa siinteli järven viileä sini.

Autolle päästyämme kuorittiin päältä kaikki mahdollinen ja sännättiin markettiin uima-asuostoksille tavoitteena sukeltaa ensimmäiseen eteen osuneeseen lammikkoon. Ensin tosin piti päästä pois kaupungista, sillä jossain laitamillahan tunnetusti piisaa uimarantoja vaikka muille jakaa. Vaan ei piisannut. Yksi tie oli lupaava mutta rannan tapaista ei löytynytkään. Toinen ranta oli lupaava, mutta pieni, ja kauhean täynnä mekastavaa nuorisoa. Kolmanteen olisi pitänyt kävellä kamalan pitkästi ja siihenhän ei laiska ja varsinkin hikinen kansalainen kykene. Ajettuamme sata kilometriä rannan perässä olikin ihan oivallista keksiä, että ajetaanpa samantien tuttuun kotirantaan, kun kerran on tänne asti jo päästy. Ja niin sitten ajettiin ne loputkin paritkymmenet kilometrit.

Körötimme rantaan pientä ja varsin möykkyisää mutta tuttua hiekkatietä. Pääsimme pukukoppiin ja takaisin rantaan, kun puskan takaa hyppäsi iso koira suoraan matkaseurueeseen kuuluneen kaksivuotiaan päälle. Koiran omistaja sai eläimen rauhoittumaan ja lopulta pieni nassikkakin pääsi jotenkuten säikähdyksestään. Astuimme laiturille, vesi siinsi houkuttelevana silmien edessä. Liplatellen se kutsui hikisenä puuskuttavaa emännystä sukeltamaan vilvoittavaan syleilyynsä. Silloin jostain maan raosta astui esiin mummo.

Mummolla oli kädessään onki ja huulillaan kysymys, että eihän haittaa, jos ottaisi tässä pikkusen aikaa onkimisen kannalta? Kielläpä siinä sitten mummoa, vanhempia ihmisiä kun tulee kunnioittaa. Mummo asettui aseensa kanssa haara-asentoon keskelle laituria ja alkoi kalastamaan. Onki viuhui pienessä rannassa juuri siinä kohdassa, jossa hikinen emäntä ja seuralaisensa olivat juuri aikoneet pulikoida pitkän ja puuduttavan odotuksen huipennukseksi. Silloin hikisiä vietiin.

Punakka joukkomme hyppäsi autoon ja kaarsi rannasta pois mielenosoituksellisesti kaasuttaen. Onkikoot mummo ihan omassa rauhassaan sitten, toivottavasti yksikään sintti ei tarraa ongen lieroon. Olisi ihan oikein tuolle ajattelemattomalle mummerolle. Tässä kuitenkin järjen sana teille toverit! Älkää ikinä lähtekö kiihtyneenä auton rattiin, sanotaan. Eikä suotta. Hyvin pian oltiin nimittäin ojassa. Hyvin tuttu mutta möykkyinen rantatie päätti, että viiden tunnin tuskaisaa uimaodotusta olisi hyvä venyttää vielä hetken. Auto humahti ojaan pohjaansa myöten.

Lopulta kaiken sen hikoilun, uimapukuostosten, rannan etsimisen, koirahyökkäyksen, mummon ilmaantumisen, ojaan ajon, auton hinauksen ja viiden tunnin yrittämisen jälkeen oli laiturilta sukeltaminen yksi kesän nautinnollisimmista hetkistä.

Mitä tästä opimme? Mummoihin ei voi ikinä luottaa, sillä aina on se vaara, että ne alkavat onkimaan.

(Kuvissa parin päivän takainen retkipulla sekä syksyn houkuttelevimmat sukkahousut.)

Muistuttaa muistamatonta muistamaan.

Siinähän se, kalenterin päällimmäisin tarkoitus. Tällä martalla on ollut eläessään muutamia kalentereita, joiden lisäksi on milloin mihinkin paperiin kirjattu ylös muistettavia asioita. Tämän hetken muistamisasiat ovat vähän kiikun kaakun pääkopan osalta mutta onneksi homman hoitaa näppärästi keittiön liitutaulu sekä olohuoneen muistitaulu.

Oli mukavaa saada vastaanottaa tuossa joskus kevään korvalla tämä olohuoneen lipaston päälle aseteltu kalenteri. Toiminnallisen kalenterin on suunnitellut LEHTORINNE design studio. Numerotarrat on mahdollista liimata haluamaansa kohtaan tai jättää kokonaan liimaamatta. Mukana tulee puinen magneetti sekä paketillinen liituja. Taulu on pulverimaalattua metallia ja erinomaisen kätevä, sillä se soveltuu mitä loistokkaimmin mihin huoneeseen tahansa. Tämä tulee löytämään lopullisen paikkansa eteisestä, heti kun se joskus parin vuoden sisään valmistuu.

Kalenteria jällenmyy Zarro, Formverk ja Muutoskauppa. LEHTORINNE design studio on myös Habitaressa 12-16.9, osaston numero on 6k89. Tämän mainitun yrityksen halkoteline on myös sen verran makonen, että suattaapa olla paljon mahollista, että se löytyy vielä joku päivä tämänkin talon takkahuoneesta!

Yksi asia on ja pysyy.

Lastenhuone on valmistumisensa jälkeen pysynyt melkolailla samoissa asemissa vaan tulipahan tuohonkin valtakuntaan eloa, kun mummulan varastosta löytyi keltainen ja aivan passeli sänky viisivuotiaalle. Kävi siis niin, että pikkusisko peri isoveljeltä laatikkosängyn kun pitempi blondi muutti nukkumaan isojen poikien sänkyyn. Olihan se mahti hetki kaverille, kun pääsi pois lattianrajasta ja sai suoristaa koipia ihan antaumuksella.

Lastenhuoneen ikkunassa on marssinut kulkue jo pitkän tovin mutta nyt tuo pirteä väki lompsii keittiön ikkunassa, vaihtelu näet virkistää. Lapsosten huoneen ikkunassa roikkuu täten tänä päivänä siis tuo eräs mustavalkoinen yksilö. 

Yksi asia on ja pysyy, ja se on kaaos. Koska kyseessä on lyhyenlaisten ihmisten huone, niin se sallittakoot. Leikkikööt he huoneessaan kuten tykkäävät, sillä samaiset heput ne kuitenkin lopulta keräävät ryönät takaisin laatikoihinsa. Maamonsa kun meinaan sattuu olemaan jonnin verran määräilevää sorttia.