Kukkapäivä.

Tässä talossa ei juuri vihertäjät viihdy, siis nuo horsmakkeet ja muut kyllikit, sellaiset pitempi-ikäiset. Taannoin kerroin siitä eräästä yksilöstä, joka ei meinannut heittää veiviään sitten millään, vaikka se on talon tapa. Annoin sen kärvistellä janoissaan aikansa mutta sääli iski joka kerta juuri kun se alkoi olla loppumetreillä. Niinpä se muutaman vesitilkan jälkeen aina vain kerta toisensa jälkeen virkosi taas henkiin niin kuin mitään kuolinkamppailua ei olisi ollut edes olemassa.

Tuolloin kerroin myös tuon kukkasen lopullisen kohtalon. Joskus ulkonäkö voi mennä tärkeämpien asioiden edelle, sillä koska tuo vihertävä piinaaja ei enää istunut sisustukseen se haudattiin elävältä. Mikä julmuri naiseksi, voisin itsestäni todeta. Tuosta karmivasta tapahtumasta on aikaa jo vuositolkulla, mutta kukkaparan haamu ei vain lakkaa vainoamasta.

Eilen meikämartta ihmetteli isoon ääneen, että mitä tehdä jos ärsyttää, mutta ei tiedä miksi? Tänään tuo sama ärsyke piinaa edelleen, joten oli suorastaan pakko lähteä hankkimaan muutama vihertäjä aamuisen pikalähdön jälkimainingeissa. Viherrykset madalsivat nakkia muutaman sentin mutta se ei riitä. Älytön ärsytys on kuulkaa jo sitä luokkaa, että edes jäätelö ei auta!