Näin pari yötä sitten unta.

Unessa olin kirpputorilla. Hivelsin oranssia päiväpeittoa ties monettako kertaa, vilkaisin hintalappua ja laskin peiton hellästi takaisin paikalleen. Sama toistui taas seuraavana päivänä. Sitten unessa päätin, että huomenna, kun menen hakemaan tavaranroudauspalkkioni tuolta mainitulta kirpputorilta, niin ostan peiton itselleni kiitokseksi ahkeruudesta. Ja niin siinä unessa sitten tein.

Tuona aamuna heräsin ja ajattelin, että nyt alkaa kyllä olla jo huolestuttavaa. Oli nimittäin täysin totta, että meikämatami ihastui kirpputorilla pahanpäiväisesti. Kyllä te tiedätte. Muijaan. Se oli aivan ryöstöhintainen lasten päiväpeitoksi mutta rakkauteni tuota mainittua kuosia kohtaan on jotain maagista, peitto ei vain kertakaikkiaan jättänyt rauhaan. Jokapäiväinen pöydäntäyttö huipentui aina siihen, kun kävin vaivihkaa hiveltämässä tuota oranssia kaunokaista.

On melko huolestuttavaa nähdä unta jostain tavarasta, olipa se sitten peitto taikka mikä tahansa muu tuikitärkeä esine. Mahtaakohan tuolloin kansalainen olla ihan totisesti niin materialisti, että elämän suurin murhe on saada jokin tavara omakseen?

Mutta kuulkaapa toverit. Niin se on, että mikäli sattuu näkemään unta jostain elintärkeästä tarpeistosta, kuten vaikkapa peitosta, niin sehän on vain hyvä merkki: elämässä on kaikki sen verran hyvin, että onnistuu näkemään noinkin pinnallista unta.

Tai sitten voi ajatella niin, että jos arki sattuu kovasti potkimaan päähän juuri tuolloin, niin onpahan hyvä, että sentään yhden yön saa olla elämän tosiasioita karussa nähdessään materialistisia unia.

Ja kyllähän te tiiätte. Tein sen minkä uni käski tekemään. Eikä kaduta yhtään.