On jouluaaton aatto.

On keskiyö tavallisessa kylässä armaan kotomaamme pohjoiskolkassa. Pakkanen paukkaa ja lumimassat peittävät purot ja notkelmat. Siellä jossain valkoisuuden keskellä tuon pohjoisen kylän ainokainen kerrostalo valmistautuu joulunviettoon.

Väsyneet arjen raatajat ovat suurin osa jo autuaasti unten mailla. Kinkku on sulatettu, kuusi hankittu, laatikot väännetty ja lahjat ostettu, on enää yksi yö jouluun.

Mutta kaikki eivät nuku. Seiska-ikkunan Mauri on vasta palannut kotiin iltavuorosta. Mauri pakkaa työkseen vanupuikkoja tehtaassa ja työajat ovat hyvinkin heittelevät, riippuen aivan siitä miten tiuhaan suomalaiset intoutuvat korviaan putsaamaan. Mauri rakastaa työtään, sillä Mauri tykkää ajatella. Ja silloin kun pakkaa vanupuikkoja työkseen ehtii ajatella yhtä ja toista pitkän päivän aikana.

Ullakkokerroksessa ykkös-ikkunassa asuva Ulla on taas tarkoituksella jättänyt verhot raolleen, jotta uusi design-lamppunsa saisi mahdollisimman paljon katseita osakseen. Tuo keltainen pallo maksoi Ullalle lähes koko kuukauden palkan mutta se oli saatava. Joskus on vain saatava asioita, joita tahtoo saada, on Ullan motto. Ulla on mukava ihminen vaikka tuppaakin toteuttamaan mottoaan perin tiheään.

Ullan viereisessä ikkunassa asuu Pirjo. Pirjo kurkkii keltaisessa yöpaidassaan ikkunalla ja tuhahtelee naapurin Ullan design-lampulle. Säälittävää, sanoo Pirjo, minä en ainakaan ottaisi tuollaista kattooni roikkumaan vaikka siitä maksettaisiin! Pirjo on vaikea ihminen. En minä mitään tarvitse, sanoo Pirjo, kun sukulaiset kyselevät lahjatoiveita. Minulla on aivan kaikkea mitä ihminen tarvitsee, toistaa Pirjo, vaikka salaa mielessään on monta vuotta toivonut lahjaksi yöpaitulia, sellaista kukkaista, jossa on ylhäällä pitsireunus.

Porraskäytävään on taas jäänyt valot päälle, puhisee ysi-ikkunan Martta, jonka vauva valvottaa taas tänäkin yönä. Martta oli jo ajat sitten peitellyt sänkyynsä esikoululaisen ja kolmevuotiaan ja itsekin jo käväissyt unimaan puolella, kunnes vauva oli herännyt huutamaan kipeää vatsaansa. Martta tepastaa keittiöön vauva kainalossaan ja napsauttaa valot päälle. On saatava teetä.

Nelos-ikkunan takaa kajastaa valonhäive. Maamo on päivällä saanut pitkästä aikaa ompelukoneen lainaksi ja kangaskaappien penkomisen jälkeen päässyt värkkäämisen makuun. Materiaalia on niukasti mutta ompelukone laulaa siitä huolimatta varsin iloisesti. Mikäs on Maamon vääntäessä kun muu perhe koisaa ja taustalla joululaulut hyreksivät ja kynttilä lepattaa niin herttasesti. Maamo väkertää tunteella kasaan kalenteritalon, joka on aivan tarpeeksi hyvä omiin tarpeisiin ja josta Maamon poika aamulla kalenterin nähtyään toteaa: Äiti, sää oot tehny tosi hienon! Tuo on on tosi hieno tuo nuoli!