.

8/31/2012


Elokuu on hyvä kuu.
Tämä elokuu on ollut paras miesmuistiin. Sumuisen kesän viimeinen kuukausi korvasi aiemmat tahmakuukaudet mennen ja tullen. On vain niin hyvä, että on hyvä mieli.

Ja onpa hyvä mieli tästäkin! Oli ilo saada vastaanottaa kutsu osallistua ensimmäiseen Gloria Blog Awardsiin. Tämä pikkanen blogini kilpaa varsin mainiossa seurassa kategoriassa Lukijoiden suosikkisisustusblogi. Ylen määrin onnellinen on tämä martta jokaisesta äänestä ja saattaa olla, että silmäkulmaan livahtaisi melkoisen kokoinen roska, jos onni tässä kilvassa suosisi. Äänestämään pääsee tästä. Kiitos, jos äänestät!

Vote for me at Gloria Blog Awards! You can vote here. 

8/30/2012

Pullan juhlapäivä.
Tänään on aika tavallinen torstai, jos ei lasketa sitä, että meikämarjatta täyttää vuosia.

Aikuisena syntymäpäivä voi tulla vähän kuin huomaamatta. Niin kävi eilen, kun tajusin, että syntymäpäivä on yhden yön päästä enkä ole muistanut laskea öitä ollenkaan. Se voi vuosien karttuessa johtaa myös siihen, että päivä livahtaa ohi vahingossa tai sitten sitä ei halua juhlistaa. Meikämartan mielestä tässä elossa on olemassa yksi päivä, joka on kaikille tasavertainen ja ehdottomasti juhlistamisen arvoinen. Ja se on syntymäpäivä, kuten  varmasti arvasittekin. 

Ei siihen juhlistamiseen kummoisia tarvita. Viime vuonna väänsin kaakun, johon iskin 27 kynttilää. Sitä edellisenä kutsuin päiväkahville tovereita siihen malliin, että yhtäkkiä koko talo oli aivan täynnään porukkaa. Tänä vuonna lämmitin pakastepullan, johon laitoin viiritikkuja ja aamulla painostin jälkikasvun laulamaan maamolleen onnittelulaulun sängyssä. Vanhempi lauloi Tuiki tuiki tähtönen ja nuorempi Levolle laskeun Luojani.

En tänäkään vuonna keksinyt yhtäkään maallista tavaraa, joita toivoisin lahjaksi. Se on sentään erona lapsuuden juhlapäivistä. Silti muutama tunti sitten oveen koputettiin ja pihamaalta kajahti aivan sympaattinen onnittelulaulu. Vallan siinä meinasi tällaisella vakavamman puoleisellakin emolla kaartua suupielet kohti kattoa ja silmänurkkaankin livahti juuri sillä hetkellä jokin pieni roskan tapainen. Mitä me olisimmekaan ilman ystäviä? Kiitos, että välitätte.

8/27/2012

Pilkun viilausta.
Reilun vuoden ajan on suosituin aamukahvimottini ollut eräs kirpputorilta löytynyt pilkullinen toveri. Siinä on punaisella pohjalla mustia pilkkuja. Saattaapa olla niinkin, että tuota kyseistä kuosia eri väreissä löytyy tästä talossa muutamasta muustakin paikasta.

Tuon kahvikupin takana on eräs varsin tunnettu kotomainen yritys ja kuulkaapa kun kävi kummasti, kun eräs naapurimaan sinikeltainen kauppaketju kauppasi ihan kevyesti jonnin verran saman näköstä verhoa. Niinhän siinä kävi, että tämä marjatta villiintyi ihan sillein tosi vähäsen ja iski siltä seisomalta kärryyn paketillisen pilkkuverhoja. 

Kotona pakersin verhon samantien olohuoneen ikkunaan. Lähikosketus oli varsin makoisa ja se näytti oikein sorjalta. Sitten askelsin pari askelta takavasemmalle ja aivan kuin itsestään mielen täytti eräs kotoisa mutta vuodenaikaan epäsopiva kappale. Se menee näin, että On hanget korkeat nietokset, ja niin edelleen. Verho ei enää roiku ikkunassa.

Vaan kun olisi kaksi makosaa verhoa vailla käyttöä, kaappiinkaan ei malta laittaa ummehtumaan. Ompelin siis mekon, kuten arvata saattaa. Tytärkin tykkää, kun taskuun saa kasata kaikenlaista mukavaa, kuten vaikkapa nappeja ja omenoita, joista jälkimmäisiä kävimme tänään salaa, joskin luvan perästä, poimimassa toverin pihapuusta. 

Yhteen mekkoon ei kuitenkaan saa tuherrettua kahta verhoa, joten kangasta on vielä jäljellä melkoinen kasa. Joten jos joku tätä lukeva nyt sattuu omaamaan tyttären/naapurin tyttären/kummityttären/tyttärentyttären kokoa 86-116cm ja myöskin tykkäämään tuosta kuosista ja mekon mallista taskuilla tai ilman, niin onpahan ystävällinen ja laittaa sähköpostia meikämarjatalle. Saattaa olla, että tulee kaupat.

EDIT. Viisi pilkkumekkoa on nyt maailmalla. Kiitos!

8/26/2012


Mitä ihmisen olisi hyvä tietää mummoista.
Näin lauantai-illan ratoksi ja kirpeän elokuisen illan iloksi tahdon muistella erästä kesäistä uintireissua.

Kävipä nimittäin niin, että tämäkin marjatta piipahti kesällä asuntomessuilla. Piipahtaa on tosin varsin väärä käsitys talokiertueesta ja varsinkin siitä hien määrästä. Meikätätsy ei meinaan aina ihan hoksaa, että millonka pitäs laittaa vähän ohuemmalti vaatetusta päälle ja millon sitten toisaalta pikkusen enemmän. Tuona päivänä oli kuuma ja sehän sopii - jos ei ole pukenut päälleen pitkähihaista, paksuhkoa ja varsin mustaa mekkoa.

Katsokaas, jos ihminen menee kuljeksimaan hikisiin majoihin päiväksi, niin ei ole lainkaan mukavaa, jos selkärankaa pitkin valuu pienoisniagara ja rillit valuvat nenänvartta pitkin kuin missäkin vesiliukumäessä. Tai että ainoat suusta ilmaantuvat sanat ovat vettä!, huh huh ja en kestä enää, kun sieltä pitäisi tulla, että onpas taitavaa värien käyttöä, minimalismi on tässä kohteessa huipussaan ja kahoppa miten makosasti pakerrettu saunan tekele. Mitään en meinaan niistä taloista muista, paitsi sen oranssisen lavuaarin, sillä koko tuon päivän jossain kaukana hikisessä horisontissa siinteli järven viileä sini.

Autolle päästyämme kuorittiin päältä kaikki mahdollinen ja sännättiin markettiin uima-asuostoksille tavoitteena sukeltaa ensimmäiseen eteen osuneeseen lammikkoon. Ensin tosin piti päästä pois kaupungista, sillä jossain laitamillahan tunnetusti piisaa uimarantoja vaikka muille jakaa. Vaan ei piisannut. Yksi tie oli lupaava mutta rannan tapaista ei löytynytkään. Toinen ranta oli lupaava, mutta pieni, ja kauhean täynnä mekastavaa nuorisoa. Kolmanteen olisi pitänyt kävellä kamalan pitkästi ja siihenhän ei laiska ja varsinkin hikinen kansalainen kykene. Ajettuamme sata kilometriä rannan perässä olikin ihan oivallista keksiä, että ajetaanpa samantien tuttuun kotirantaan, kun kerran on tänne asti jo päästy. Ja niin sitten ajettiin ne loputkin paritkymmenet kilometrit.

Körötimme rantaan pientä ja varsin möykkyisää mutta tuttua hiekkatietä. Pääsimme pukukoppiin ja takaisin rantaan, kun puskan takaa hyppäsi iso koira suoraan matkaseurueeseen kuuluneen kaksivuotiaan päälle. Koiran omistaja sai eläimen rauhoittumaan ja lopulta pieni nassikkakin pääsi jotenkuten säikähdyksestään. Astuimme laiturille, vesi siinsi houkuttelevana silmien edessä. Liplatellen se kutsui hikisenä puuskuttavaa emännystä sukeltamaan vilvoittavaan syleilyynsä. Silloin jostain maan raosta astui esiin mummo.

Mummolla oli kädessään onki ja huulillaan kysymys, että eihän haittaa, jos ottaisi tässä pikkusen aikaa onkimisen kannalta? Kielläpä siinä sitten mummoa, vanhempia ihmisiä kun tulee kunnioittaa. Mummo asettui aseensa kanssa haara-asentoon keskelle laituria ja alkoi kalastamaan. Onki viuhui pienessä rannassa juuri siinä kohdassa, jossa hikinen emäntä ja seuralaisensa olivat juuri aikoneet pulikoida pitkän ja puuduttavan odotuksen huipennukseksi. Silloin hikisiä vietiin.

Punakka joukkomme hyppäsi autoon ja kaarsi rannasta pois mielenosoituksellisesti kaasuttaen. Onkikoot mummo ihan omassa rauhassaan sitten, toivottavasti yksikään sintti ei tarraa ongen lieroon. Olisi ihan oikein tuolle ajattelemattomalle mummerolle. Tässä kuitenkin järjen sana teille toverit! Älkää ikinä lähtekö kiihtyneenä auton rattiin, sanotaan. Eikä suotta. Hyvin pian oltiin nimittäin ojassa. Hyvin tuttu mutta möykkyinen rantatie päätti, että viiden tunnin tuskaisaa uimaodotusta olisi hyvä venyttää vielä hetken. Auto humahti ojaan pohjaansa myöten.

Lopulta kaiken sen hikoilun, uimapukuostosten, rannan etsimisen, koirahyökkäyksen, mummon ilmaantumisen, ojaan ajon, auton hinauksen ja viiden tunnin yrittämisen jälkeen oli laiturilta sukeltaminen yksi kesän nautinnollisimmista hetkistä.

Mitä tästä opimme? Mummoihin ei voi ikinä luottaa, sillä aina on se vaara, että ne alkavat onkimaan.

(Kuvissa parin päivän takainen retkipulla sekä syksyn houkuttelevimmat sukkahousut.)

8/24/2012

Muistuttaa muistamatonta muistamaan.
Siinähän se, kalenterin päällimmäisin tarkoitus. Tällä martalla on ollut eläessään muutamia kalentereita, joiden lisäksi on milloin mihinkin paperiin kirjattu ylös muistettavia asioita. Tämän hetken muistamisasiat ovat vähän kiikun kaakun pääkopan osalta mutta onneksi homman hoitaa näppärästi keittiön liitutaulu sekä olohuoneen muistitaulu.

Oli mukavaa saada vastaanottaa tuossa joskus kevään korvalla tämä olohuoneen lipaston päälle aseteltu kalenteri. Toiminnallisen kalenterin on suunnitellut LEHTORINNE design studio. Numerotarrat on mahdollista liimata haluamaansa kohtaan tai jättää kokonaan liimaamatta. Mukana tulee puinen magneetti sekä paketillinen liituja. Taulu on pulverimaalattua metallia ja erinomaisen kätevä, sillä se soveltuu mitä loistokkaimmin mihin huoneeseen tahansa. Tämä tulee löytämään lopullisen paikkansa eteisestä, heti kun se joskus parin vuoden sisään valmistuu.

Kalenteria jällenmyy Zarro, Formverk ja Muutoskauppa. LEHTORINNE design studio on myös Habitaressa 12-16.9, osaston numero on 6k89. Tämän mainitun yrityksen halkoteline on myös sen verran makonen, että suattaapa olla paljon mahollista, että se löytyy vielä joku päivä tämänkin talon takkahuoneesta!

8/23/2012

Yksi asia on ja pysyy.
Lastenhuone on valmistumisensa jälkeen pysynyt melkolailla samoissa asemissa vaan tulipahan tuohonkin valtakuntaan eloa, kun mummulan varastosta löytyi keltainen ja aivan passeli sänky viisivuotiaalle. Kävi siis niin, että pikkusisko peri isoveljeltä laatikkosängyn kun pitempi blondi muutti nukkumaan isojen poikien sänkyyn. Olihan se mahti hetki kaverille, kun pääsi pois lattianrajasta ja sai suoristaa koipia ihan antaumuksella.

Lastenhuoneen ikkunassa on marssinut kulkue jo pitkän tovin mutta nyt tuo pirteä väki lompsii keittiön ikkunassa, vaihtelu näet virkistää. Lapsosten huoneen ikkunassa roikkuu täten tänä päivänä siis tuo eräs mustavalkoinen yksilö. 

Yksi asia on ja pysyy, ja se on kaaos. Koska kyseessä on lyhyenlaisten ihmisten huone, niin se sallittakoot. Leikkikööt he huoneessaan kuten tykkäävät, sillä samaiset heput ne kuitenkin lopulta keräävät ryönät takaisin laatikoihinsa. Maamonsa kun meinaan sattuu olemaan jonnin verran määräilevää sorttia.

8/22/2012

Kuva: Sandberg

On tapahtunut jotain outoa.
Katsokaas, tämä blogi on alun alkaen perustettu kertomaan remontista. Remonttihan on sitä, että vanhaa pistetään uusiksi ja suunnitellaan ja haaveillaan ja fiilistellään ja tehdään ankarasti töitä, jotta oma torppa muotoutuu aikojen saatossa sellaiseksi, että siellä tahtoo asua arkeaan mukavalla mielellä.

Viimeisen puolen vuoden remontointi on ollut yhtä kuin ei mitään. Ei puhettakaan remontista, paitsi sillä tasolla, että kun ei vaan kiinnosta. Tarkemmin katseltuna lähes vuoteen ei ole napannut lain. Ja sehän on hyväkin, että antaa välillä vaan olla. Tulee jotain megalomaanisia ideoita ja mahtavia aivorykäsyjä sitten, kun oikein muhituttaa niitä pääkopassaan. Mutta jossain vaiheessa olisi kuitenkin suotavaa, että jotain tapahtuisikin, niin ylänupissa kuin vasaran jatkeenakin.

Vaan kun ei vain ole napannut. Remontin ajattelu on tuottanut suoranaisia puistatuksia ja kaameita laiskuuskohtauksia. Kun on niin paljon vielä tekemättä, vaikka tehtykin on.

Tänään tapahtui kuitenkin jotain. Kävi nimittäin meinaan niin hauskasti, että tämä martta meni ja inspiroitui. Voitteko kuvitella! Selasin aivan herttasen Liinun Modernia mummolaa, näin tapetin ja yhtäkkiä päähäni putkahti erinäisiä suunnitelmia eteisen suhteen. Ihan kuin itsestään.

Olipa seinään lopulta liisteröitävä tapetti sitten se inspiraation lähde tai ei, niin voi jehna että ma olen ilonen, että sain tuntea tuon remonttikärpäsen melkosen mojovan puraisun! Uskaltaiskohan jo sanoa, että kyllä se tästä taas?

8/19/2012

Minäkö se tässä.
Olipa kerran kesä, josta muistikuvat ovat varsin hataria. Lehdestä luin, että satoi paljon ja täältä katselin, että näemmä alkukesänäkin on jotain tehty. Pyöryläinen pallo, joka keskivartalon yläpuolella keikkuu, saattaa tietyin väliajoin lipsahtaa sumuiseksi, jolloin muistikuvat mistä milloinkin katoavat unholaan. Toisinaan siihen on syynsä, toisinaan ei. Tällä kertaa tämä pää teki tenkkapoon syystä ja toisesta mutta ne utuisuudet jääkööt tämän marjatan ratkaistaviksi nyt ja jatkossakin.

Joskus sumun hälvenemiseen tarvitaan vain yksi pieni hetki. Tai kaksi, kuten tällä kertaa. Ensin sain päivällä nähdä tusinoittain tovereita ja sitten samaisena yönä iskettiin pyöreän pöydän ympärille kolme etutukkaa, pari pakettia teetä, suklaalevy ja banaaniterttu. Tuon listan ensiksi mainitut puhuivat elämästä kiihkeästi kuiskaten ja tuhosivat loput listasta kitusiinsa vähintäänkin yhtä kiihkeästi. Seuraavana päivänä katselin, kun toinen etutukista kauhoi kauhalla mansikkahilloa purkkeihin pakastamista ja talvea varten. Mansikkahillo alkoi tuntumaan elämän tärkeimmältä asialta ja tiesin, että sumu on hälvenemässä.

Sen jälkeen on tehty asioita, joita muistan. Pinnallisimmista mainittakoot talon vaihtunut verhojärjestys, muistot mummulasta, kaulahuivi syksyn väreissä, aurinkoiset rantapäivät sekä metsäretket.

Joskus se saattaa olla mansikkahillo, joka tekee elämästä elämisen arvoista.

8/17/2012

Olipa kerran kesä.

8/15/2012