Kliseistä arkea.

Tänään on perjantai 13.päivä. 

Tämän viikon alku meni siivotessa. Sitten tuli kylään viisi tätiä, jotka kantoivat sisään melkoisen määrän tavaraa ja muuta asiaan kuuluvaa tarpeistoa. Viettivät meillä kaksi päivää, sanoivat hejdå ja bye bye ja näkemiin ja lähtivät takaisin omille mailleen. Melkomoista ja varsin hauskaa.

Seitsemän vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä ja lähes yhtä kauan aikaa sitten tämän talon emäntä ja isäntä menivät naimisiin. Silloin saimme lahjaksi rahnaa, joilla investoimme kahvinkeittimen ja olihan se luksusta! Keitin on palvellut armeliaasti kaikki nämä vuodet mutta alkoi mokoma keittämään niin lämpimähköä kahvia, että meikämartta meni ja hankki kuumemman keittäjän ja pisti vanhan toverin kaappiin. Anteeksi.

Tässä talossa asuu eräs naakka, joka itseään matamiksikin nimittää. Naakasta on tämän viikon aikana sukeutunut melkoinen kultakurkku, kun räkä valtasi pään ja ääni vaihtui varikseksi. Kaulahuivi tiukasti kaulassa ja nenäliina kourassa raakuin parhaani mukaan ajatuksia arjesta ja kodista. 

Siitä, että elämä on arkea ja koti paras paikka. Että koti on siellä missä perhe on ja että onni asuu arjessa. Että lomat ja juhlat ovat arjen luksusta mutta niitä varten ei pidä elää. Kliseistä on mutta niin totta, kuin myös se, että huonoja päiviä pitää olla eikä aina voi eikä pidä olla hyvällä tuulella tai muutenkaan lepponen. Välillä pitää heitellä pehmeitä esineitä seinään ja päästää höyryjä pihalle, turvallisuuden rajoissa toki.

Tänään tämä raakkuva emännys lähtee ihan yksin illanviettoon tuulettamaan tukkoista yläpalloaan. Välillä vaan kertakaikkiaan pitää, että taas jaksaa olla kutakuinkin hyvä maamo ja puoliso, ja että jaksaa ajatella, että arki on parasta.

Keittiön valkoiset tuolit ja penkki, olohuoneen korituoli ja lastenhuoneen jakkara blogin kautta saatu.