Kevään merkkejä ja omaa tahtoa.

Tänään on ollut merkillinen ilma. Aamulla heräsin anivarhain auringonsäteisiin, jotka kilvan tunkivat sisään sälekaihdinten rei´istä. Ilma oli kuin morsio hyvällä päällä ollessaan. Sitten satoi lunta. Isoooja hiutaleita ja paljon. Sitten paistoi taas aurinko täydeltä terältä siihen asti, että taas alkoi satamaan ihan koko kouralla. Merkillistä on tämä kevät, emminä muuta sano.

Kevät tuntuu muutenkin. Tämä martta täällä tahtoo olla sitä ihmiskuntaa, joka kevään lopulta koittaessa saa hankittua itselleen jonkinsortin kevätväsymyksen. Vuodesta toiseen sama juttu. Ensin on energiaa vaikka muille jakaa ja mielessä pyörii tuhat asiaa yhtä aikaa ja koko ajan tekisi mieli tehdä kaikkea. Sitten joku kaunis kevätaamu se iskee eikä yhtäkkiä vaan huvita herätä koko päivänä eikä mikään vaan kertakaikkiaan kiinnosta vaikka kuinka olisi kevät ja aurinko poreksisi täydeltä terältään.

Tänä vuonna energiapiikki on saavutettu jo ajat sitten eikä loppua näy. Kun käpälät vaan tahtovat tehdä kaikenlaista ja pääkoppa pursuaa ideoita. Jos olisi järkevä, niin ei tekisi niin paljoa. Ottaisi rauhallisesti tai ainakin rauhallisemmin, sitten se väsymys ei ehkä iskisi. Ristiriitaista on se, että ei vaan malta! Kun tekee mieli tehdä, kun on energiaa, kun kädet vaan tekevät ja aivot ajattelevat. Ei niitä halua pysäyttää. Odottakaa vaan, niin joku kuulas kevätaamu täällä kirjailee väsähtänyt matami nakihtavin otsin. Mutta nyt ei ajatella sitä, vaan nautitaan valosta ja energiasta!

Yksivuotias on alkanut puhumaan. Toistaa perässä lähes mitä tahansa ja muutenkin kovasti juttu lentää ja laulattaa. Samainen toveri on myös saanut runsaasti omaa tahtoa viime aikoina. Kaikki on MINU! eikä hermot riitä ollenkaan odottamiseen. ANNA JO! kaikuu perin tiuhaan.

Kuoman ensimmäinen kaksisanainen lause oli Mennään kottii. Maamolla suorastaan tirahti tippa linssiin, kun autoillessa takapenkiltä kajahti tuo herttanen lause. Onhan se hellyttävää, että lapsukainen rakastaa kotiaan. Melko pian kuitenkin selvisi, että tuo lause ei välttämättä tarkoitakaan ihan sitä mitä luulisi, sillä se on perin tiheästi käytössä myös silloin, kun istutaan tanakasti oman kodin ruokapöydässä. Nelivuotias on oppinut ärsyttämään ja ärsyyntymään hyvin helposti, joten melkoiset kekkerit on monesti kasassa tuon yhden vaivaisen lauseen tähden.

"Mennään kottii."

"Me ollaan kotona."

"Mennään kottii!"

"Me ollaan kotona jo!"

"Mennään kottii!!"

"Etkö sää tajua! Me ollaan jo kotona!"

"Mennään kottii!!!"

"Me ollaan kotona! Tuo on oikeesti niin ärsyttävää!"

"MENNÄÄ KOTTII!"

"ME OLLAAN KOTONA! Voi että mulla menee hermot ku tuo vaan jankuttaa koko ajan!"