6/10/2014

"Liian paljon onnea
Onnesta ei ehdi nauttia, jos pelkää koko ajan pahinta.

Siitä syksystä on jo aikaa, mutta muistan sen kuin eilisen päivän. Mieli oli levollinen, ajatukset kirkkaat. Hengitys kulki vapaasti, ja askel oli kepeä. Kaikki oli järjestyksessä, ja tuntui ihanalta olla elossa. Minun ei tarvinnut koskaan pakottaa kasvoilleni hymyä, sillä elämä hymyili minulle joka hetki. Pysähdyin monta kertaa päivässä miettimään, kuinka mielettömän onnellinen olin.
Sitten tapahtui jotain kamalaa, ja minusta tuli yhdessä hetkessä maailman surullisin ihminen, pitkäksi aikaa.
Ensimmäinen ajatukseni maailman romahtamisen jälkeen oli se, että olin itse syypää suureen suruuni. Olinhan antanut itselleni luvan olla onnellinen ja suorastaan nautiskellut onnen tunteesta. Tiedättehän: `Kell´onni on, se onnen kätkeköön´.

En ole kasvanut onnellisuutta tukevassa kulttuurissa. En tarkoita, ettenkö olisi ollut lapsuudenkodissani onnellinen: olen saanut kasvaa rakastavan perheen ympäröimänä turvallisessa kodissa. Merkittävää on kuitenkin se, että minut on pienestä pitäen kasvatettu sietämään pettymyksiä, ei niinkään juhlimaan iloisia yllätyksiä ja onnistumisia.
Perheelleni on sattunut pari tapahtumaa, jotka ovat muovanneet ajatusmaailmaani. Isäni sairastui vakavasti jo nuorena. Sairaus on varjostanut hänen elämäänsä ja estänyt  häntä toteuttamasta joitakin unelmiaan. Isäni on tottunut ajattelemaan, että mitä tahansa kamalaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Veljeni kohtalo vahvisti ajatusmalliani: hän joutui pahaan onnettomuuteen pian lukion jälkeen. Minä, kolme vuotta nuorempi vapautta kaihonnut teini, seurasin malttamattomana hänen ensimmäisiä itsenäisiä askeliaan. Sitten tapahtui onnettomuus, ja koko perheemme musertui surusta. Minulle tapahtuma todisti, että elämä voi yllättää - ikävästi.
Kasvoin ihmiseksi, joka ei onnellisenakaan osannut helliä onnen tunnetta. En keskittynyt hyviin hetkiin, vaan olin huolissani siitä, että onni viedään minulta pois.

Joitakin vuosia sitten päätin opetella nauttimaan onnenhetkistä. Kiitos siitä kuului kumppanilleni ja terapeutilleni. Puolisoni, jonka elämään ei hänen onnekseen ollut osunut suuria murheita, huomautti minulle asenteestani aina, kun olin maalaamassa piruja seinille. Terapeuttini taas sai minut ymmärtämään, mikä historiassani oli saanut minut käyttäytymään sillä tietyllä tavalla.
Ja sitten kävi niin kuin kävi: onnensyksyni päättyi suruun, ja ehdin hetken ajatella, etten olisi saanut heittäytyä onneen.
Pian kuitenkin huomasin jotain yllättävää. Se, että olin opetellut nauttimaan onnestani, saikin minut selviämään maailmani romahduttaneesta murheesta. Kun minusta tuntui oikein pahalta, muistelin hetkiä, joina minusta oli tuntunut oikein hyvältä. Se muistutti minua siitä, että on mahdollista tuntea itsensä todella onnelliseksi. 
Enää en ajattele, että kaikki menee lopulta huonosti. Tiedän, että elämään mahtuu sekä kamalia että ihania ääripäitä. Jos pelkää koko ajan pahinta, ei ehdi huomata, että juuri nyt on hyvä olla."

Maria Veitola, Trendi 6/2014

3 kommenttia:

Kesäpäivä kirjoitti...

Vau,mikä kirjoitus! Elämä on jokaisella niin erilainen,mutta asenne ratkaisee,AINA. Itse yhdyn kirjoitukseen. Tunnen vertaistukea sitä lukiessa. Elämässä voi tulla sellaisia pysähdyksiä,jotka muokkaavat meitä. Toisaalta meillä on aina,vaikeinakin hetkinä,paljon hyviä asioita. Ne täytyy vain itse oivaltaa. Näköalat voivat kyllä hämärtyä ja kaikki on sumun takana,mutta ne hyvät asiat ovat silloinkin olemassa.

Jonna Jolkin kirjoitti...

Varsin pysäyttävä teksti.

Rillirousku kirjoitti...

Kesäpäivä ja Jonna: Tämä kyllä kolahti. Maria Veitola on aiemminkin kolumneissaan kirjoittanut/sivunnut aihetta. Hyvä kolumnisti!