Kun taivas itkee tai pakkastaa.

Kohtalokkaan alkulauselman jälkeen onkin hyvä mennä samantien aiheeseen. Aihe on täällä aikojen myötä varsin tiuhaan nähty, eli takit ja varsinkin niiden ompelu.

Viime keväänä honasin, että mustavalkeasta pöytäliinasta jäi aimo siivu muuhunkin käyttöön. Ruokalappujahan siitä voisi näppärästi tehdä mutta ensin pitäisi päästä eroon niistä kymmenestä, jotka ompelukoneeni tahtoi väkisinkin syöstä kidastaan viime talvena. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tyttärelle sadetakki.

Olihan se nopiaa. Vajaa tunti, niin vuoriton takki oli valmis. Ainoa miinus oli toinen hiha, jota ei ollut, kun kangas loppui kesken. Vaan kannattipa odotella puoli vuotta, sillä aivan tässä juuri pari päivää sitten eräs toveri luopui auliisti hihan kokoisesta palasesta tuota samaista kangasta ja nyt tyttärellä on sadetakki. Sellaiseen pieneen ja viehättävään tihkusateiseen kauppareissuun sopiva.

Viisivuotiaalla ei ole sadetakkia mutta talvitakki viime talvelta löytyy. Silti on muistettava, että kaksi paksuhkoa takkia miehen tiellä pitää. Asuntomessuilta löytyi telttakuosisia pussilakanoita huiman halvalla ja niinpä passitin erään mukavan hepun lunastamaan yhdet ruskeavalkoiset meikämartalle. Siitä tuli pitkälle blondille ohut toppatakki, sisälle laitoin kirpputorilta löytynyttä jotain mitälienee vanusysteemiä. Vetoketju löytyi mummun varastosta, kuin myös pikkusiskon sadetakin samainen suljin. Hintaa ohuelle telttatoppatakille tuli 8 euroa, kun samasta lakanasta saa vielä pikkusiskolle vanuhaalarin ja ehkä jotain muutakin vielä. On se kätevää olla pihi.