Pehmeet touhuu.

Ompelukone on kaivettu naftaliinista pitkästä aikaa. Pitkä aika on tietenkin laaja käsite, riippuu aivan sanojasta, mutta tällä suulla ja näillä sormilla kirjailtuna pitkäksi ajaksi luokitellaan lähes puoli vuotta kestänyt ompelematon aika ihmisen elämässä. Katsokaas, kun ei oikein ole natsannut ja silloin kun ei innosta, niin kannattaa tehdä jotain ihan muuta.

Niin iski ompeluinnostus kuitenkin tähän taloon tämän viikon aikana ja jos keittiöltä kysyttäisiin niin se vastaisi, että "ja sen kyllä huomaa". Emme kysy, koska olkoot levällään kankaat, langat ja riekaleet silloin, kun on tekemisen meininki! Ja siitä on oltava iloinen, että vihdoin meillä on niin iso pöytä, että konetta ei tarvitse olla raahaamassa pois jaloista joka välissä!

Päätin uhkarohkeasti ommella vaatetusta nuorimmaiselleni lötköistä kankaista, vaikka en saumuria omistakaan. Kireät housut on parasta jättää odottamaan sitä aikaa, kun ruikutan toveriltani saumuria lainaksi. Uskon kuitenkin, että yllänähtävän kaltaiset löysät mekot ja muut pysyvät koossa, vaikka ovatkin ihan vain ompelukoneella kasatut. Niin alkaa olla taas nelivuotiaan vaatekaappi sillä mallilla, että kehtaa kerhoon viedä ilman reikiä polvissa tai kyynärpäihin loppuvia hihoja. Jos kasvaa pituutta 10cm vuodessa, niin onko tuo nyt niin kumma, jos tuntuu, että kaapista loppuu vaatteet kesken?

Vaan nyt on sitten taas. Ompelukone kannetaan vanhalle tutulle paikalleen lepäämään hetkeksi. Pahasti kuitenkin tuntuu siltä, että tämä ei jää tähän...