Terveisiä menneeltä vuosikymmeneltä.

Sivuponnari ja supervärikäs takki, siinä suorin reitti meikätytsyn lapsuusmuistoihin. Kirpparikankaasta syntyi rento ohutvuorinen takki tyttärelle ja täytyy tunnustaa, että maamo on takista ehkä jopa hilppasen kateellinen.

Ihminen on siitä kätevä otus, että jos se kerran jonkin asian oppii, niin sitä ei kovin herkästi unohda. Pari vuotta sitten tämä marjatta opetteli ompelemaan takkeja itkun ja hammasten kiristelyn kautta. Ensimmäinen versio vietti yhden yön pihalla kaatosateessakin, kun aloitteleva ompelija vuodatti katkeria kyyneliä osaamattomuudestaan oven toisella puolella. 

Siksi eilen vähän jännitti, että vieläkö muistuu ilman ohjetta mieleen, että mitenkä takki koottiinkaan. Oli siis varsin herkistävää huomata, että tuosta noin vaan jostain muistin syövereistä nousi päähän työvaihe toisensa perään ja kädet työskentelivät vähän kuin itsestään. Kannatti oppia!