Päivänä eräänä kävin kirpputorilla.

Toisinaan tulee tehtyä ostoksia, joita ei liikkeeesen astuessaan olisi voinut suurin surminkaan kuvitella ostavansa. Taannoin mainitsin, että mummoutumiseni on lähtemässä lapasesta, sillä ryijytyynyjen lisäksi roudasin taloon myös ihan kokonaisen ryijyn vaaleata tuolia peittämään. Tuo mainittu seinävaate on muuten ajanut asiansa tuoliputsarina melko mainiosti.

Tuossa pari päivää sitten verkkokalvoilleni tallentui kirpputorin katonrajassa killuva pitsinen lamppu. Pitsi ei ole suuremmin meikämarttaa kuunaan viehättänyt, samoin kuin ei kuusipuu tai mummojen lamputkaan, mutta tämä nyt vain kertakaikkiaan sykähdytti siihen malliin, että kotiin se oli kannettava. Kuusitappi vaihtui lennossa vihreäksi.

Tämä mummehtuminen (josta mieheni varmasti varsin mielellään jättäisi ensimmäisen kirjaimen pois) alkaa olla sen verran huolestuttavalla pohjalla, että siihen olisi jonkun puututtava ja pikaisesti. Ja kuulkaa kuomat, on muuten puuttunutkin! Kiikuttaessani tuota ihanaista lamppua talon kynnyksen yli oli vastassa kaksi kappaletta ymmyrkäiseksi laajenneita silmämunia sekä jyrkkä vastaus: Ei!

Pari päivää sitten ripustin lampun olohuoneen kattoon ihan vain muka ohimennen. On nimittäin joskus käynyt niinkin, että vastarannan kiiski on ikäänkuin vahingossa alkanut pitämään milloin mistäkin esineestä, kun niitä on vain sitkeästi ripotellut ympäri taloa. Tällä lampulla onkin urakkaa tuon mummehtumisen vastustajan hurmaamisessa, sillä vielä tänään tuo killutin oli "siis ihan hirvee ja se saa lähteä huomenna. Et varmana jätä sitä tuohon roikkumaan."

Kuinka armas onkaan tuo lamp... anteeksi, mieheni!