Kevätverhot.

On ihmisiä, jotka vaihtavat verhoja vuodenajan mukaan ja sitten on heitä, jotka killuttavat samoja verhoja akkunoissaan vuodenajasta ja vuodesta toiseen. Tämä marjatta kuuluu kumpaankin kastiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa ihminen muuttuu kevätverhoja vaihtavaksi henkilöksi? Ennen muinoin meikämartta nimittäin roikutti kolmekin vuotta samaisia verhoja ikkunoissaan, eikä uusien hankkiminen tullut oikeastaan mieleenkään. Viimeisen vuoden aikana tässä talossa verhot ovat kuitenkin pyörineet piiri pieni pyörii huoneesta toiseen parin kuukauden välein ja lisäksi useammat uudetkin toverit on tullut hankittua. 

Kertooko moinen verhoinnostus siitä, että vuosi lisää lisätään ikään joka vuosi? Kertooko se siitä, jotta vietämme liikaa aikaa sisäseiniä tuijotellen? Vai kenties siitä, että verhoilla saa niin kamalan helposti muutettua uutta ilmettä huoneeseen ja sitä myöten kansalaisen mieliala saa ansaitsemaansa kohotusta? Haluan uskoa jälkimmäiseen, vaikkakin epäilen kaikissa väittämissä olevan vinhan perän.

Eilen istuin seitsemän tuntia autossa ja illalla oli niin kevyt mieli. Iski semmonen ilonen puuska, että miten onnekas voi ihminen olla arkisisita vastoinkäymisistä ja murheista huolimatta, kun kuitenkin on olemassa kaikki se mitä tarvitsee. Perhe, ystävät, katto pään päällä ja mukavia töitäkin vielä. Ja se että kirpputorilta löytyy villapaita kaksivuotiaalle juuri oikeassa värissä ja että on kaksi kättä, joilla voi neuloa pehmeässä tuolissa hämärän laskeuduttua. Aika onnekasta.