Syyttäkäämme syksyä tuhnuisista kuvista. 

Olispa makosaa vääntää tähän kohtaan jokin herttasa tarina tahi hauska tapahtuma, ihan vain tiistain ratoksi, mutta nyt on niin, että pääkoppa on tyhjä kuin entisen talonpojan kaivo ja edellinen vertaus yhtä ontuva kuin samaisen hepun edesmennyt kaakki.

Viime aikoina tämä takakireä maamo on ollut perin ylpeä jälkikasvustaan, joka on yhtäkkiä kauhealla rytinällä oppinut vaikka mitä uusia taitoja. Toisinaan on myös varsin mukava tuntea itsensä edes jossain määrin onnistuneeksi kasvattajaksi, kun harva se päivä omatunto kolkuttaa ovelle ja kutsuu maamon mukaan epäonnistumisen inhaan karkeloon. Joskus on aivan hyvä palkita itsensä vaikkapa kukkakimpulla, jotta muistaa, että on kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä aivan hyvä ihmiseksi.

Viisivuotiaasta on tullut melkoinen kyläluuta ja muutenkaan kameran edessä oleminen ei oikein maistu. Siihen puuhaan ei ketään pakoteta, joten yli-innokas kaksivuotias kuikkii nykyään kuvissa perin tiheään. 

Mää meen nyt keittään kahvia!