Minäkö se tässä.

Olipa kerran kesä, josta muistikuvat ovat varsin hataria. Lehdestä luin, että satoi paljon ja täältä katselin, että näemmä alkukesänäkin on jotain tehty. Pyöryläinen pallo, joka keskivartalon yläpuolella keikkuu, saattaa tietyin väliajoin lipsahtaa sumuiseksi, jolloin muistikuvat mistä milloinkin katoavat unholaan. Toisinaan siihen on syynsä, toisinaan ei. Tällä kertaa tämä pää teki tenkkapoon syystä ja toisesta mutta ne utuisuudet jääkööt tämän marjatan ratkaistaviksi nyt ja jatkossakin.

Joskus sumun hälvenemiseen tarvitaan vain yksi pieni hetki. Tai kaksi, kuten tällä kertaa. Ensin sain päivällä nähdä tusinoittain tovereita ja sitten samaisena yönä iskettiin pyöreän pöydän ympärille kolme etutukkaa, pari pakettia teetä, suklaalevy ja banaaniterttu. Tuon listan ensiksi mainitut puhuivat elämästä kiihkeästi kuiskaten ja tuhosivat loput listasta kitusiinsa vähintäänkin yhtä kiihkeästi. Seuraavana päivänä katselin, kun toinen etutukista kauhoi kauhalla mansikkahilloa purkkeihin pakastamista ja talvea varten. Mansikkahillo alkoi tuntumaan elämän tärkeimmältä asialta ja tiesin, että sumu on hälvenemässä.

Sen jälkeen on tehty asioita, joita muistan. Pinnallisimmista mainittakoot talon vaihtunut verhojärjestys, muistot mummulasta, kaulahuivi syksyn väreissä, aurinkoiset rantapäivät sekä metsäretket.

Joskus se saattaa olla mansikkahillo, joka tekee elämästä elämisen arvoista.