Takeista.

Tätä sivua seuraavalle on saattanut tulla tutuksi se tosiasia, että tälle martalle ei ole annettu pitkäjänteisyyttä syntymälahjaksi kovinkaan avokätisesti. Pitkäjänteisyydellä tarkoitan kykyä keskittyä kulloiseenkin asiaan keskittyneesti ja rauhaisin mielin. Jos kuvittelee ompelevansa elämänsä ensimmäisen vuoritetun takin kumikankaasta yhden päivän aikana, niin silloin kannattaisi ehkä katsoa peiliin ennen urakkaan ryhtymistä.

Takkutukkapoika sai ruskean takkinsa loppujen lopuksi. Takki vilvoitteli illan lumihangessa eikä lopputulema ole aivan sitä mitä piti mutta tarpeeksi lähelle. Luovuttaminen ei aina ole hyvä asia. Varsinkaan, jos viskaa takin rangan kaaressa ovesta pihalle ja kiukuspäissään naputtelee itsensä netin syövereihin liian kivan valmiin takkivalikoiman äärelle. Pitää palauttaa se takki sitten kun se postilaatikkoon ilmaantuu.

Mutta kylläpä tämä maamo nyt tahdissa täällä omaa selkäänsä taputtelee, kun oikein kaksin takein antoi selkäsaunan en osaa ommella-tuntemukselle! Eilinen harmitus ei hävinnyt kukkakaupoilla kuitenkaan tarpeeksi, joten vanha raitalakana joutui kokemaan kovia matamin kynsissä. 

Taannoin omasin anorakin, joka oli mukava. En enää edes kykene muistamaan sen väriä, vain sen, että se oli   lepposa kiskasta niskaan. Tuo takki mielessä harjoittelin tyttärelle anorakin tekoa. Aivan sympaattinen siitä tuli ja koska harjoittelussa on puolensa, niin sitten siinä seuraavassa anorakissa on nuo puutteet korjattu. Tiiättekö, aina ei oikeastikaan kannata luovuttaa ja pääasia on, että on itse tekeleisiinsä edes jotenkuten tyytyväinen. Kunnianhimo kunniaan!


Thank you for your kind words Little Birdie and Mamamekko!