Ihan näin meijän kesken - tämän talon eteinen on ihan kaamea.

Käytiin tänään naapurin matamin ja lastensa kanssa retkellä paikallisen laskettelurinteen päällä. Ennen muinoin siellä sijaitsi kota mutta näemmä ajat muuttuvat, sillä enää sitä ei löytynyt mistään. Joimme sitten kaakaota sähkökaapin vieressä kivillä ja maistui aivan yhtä hyvältä ilman laavuakin.

Kotiin palatessa törmäsimme siihen, johon törmäämme joka kerta kotiin palatessa. Eteiseen, jonka pelkkä ajatteleminen saa niskakarvat nousemaan  pystyyn.

Eteisessä on portaat, joissa oli ennen muovimatto, nyt vain liimainen ja lohkeillut raakabetoni. Eteisessä on tapettiseinät, joihin on piirretty ja yhdellä seinällä on joskus ollut peili. Muutossa peili on revitty pois, joten seinässä on sillä kohtaa tapetissa reilun metrinen kolo, josta pilkottaa jotain epämääräistä lautasysteemiä. Eteisessä ei ole yhtäkään koukkua tai tankoa vaan vaivaiset vanhat kaapinrohjakkeet. Siellä myös säilötään kaikkea epämääräistä ja muualle sopimatonta pienhuonekalua. 

Eteisessä on yksi lamppu, joka valaisee himmeästi, sillä se on täynnä kärpäsiä, eikä tässä talossa asu yhtäkään sen verran aktiivista henkilöä, joka ottaisi kärpäset pois kuin vasta sitten, kun eteinen joskus kymmenen vuoden päästä pääsee remonttiin.

Mielessä se on jo kovasti valmis. Tiiliseinät maalataan valkoisiksi. Lattiasta revitään muovimatto ja sen alta paljastuva betoni lakataan kestäväksi. Sinne tulee yksinkertaisia pieniä koukkuja lasten korkeudelle ja isot hengaritangot aikuisille. Kengät saavat omat hyllynsä. Mitään muuta sinne ei tulekaan. Siis sitten kymmenen vuoden päästä.

Siihen asti kuljetään sisälle ja ulos silmät puoliummessa ja viritellään puutangoista ja naruista väliaikaisvirityksiä ympäri taloa. Aina asian tullessa mieleen vaihdetaan puheenaihetta, kuten vaikkapa, että nyt on muuten se aika vuodesta, kun kaivellaan kynttiläkupit laatikon perältä ja palvotaan liekkiä pimeässä. Voisi elämä huonomminkin olla, eteisestä huolimatta.