Meikämatamilla ja nelivuotiaalla poikasellensa on yleisesti ottaen melko leppoisat välit. On ollut aikoja, kun olemme nahistelleet vähän väliä ja kaivelleet toisiltamme verta nenästä mitä pienimmistäkin asioista mutta lähiaikoina olemme eläneet sangen sopuisasti.

Tuo poika on varsin mukava nelivuotias. Kaupassa juttelee kassatädille mukavia, ihmettelee ääneen liian pitkään katsovaa papparaa ("Äiti, mitä tuo oikein tuijottaa mua?"), kokee olevansa hyvinkin suuri ja voimakas, hoivaa pikkusiskoaan mitä hellimmin ja on muutenkin varsin näsäviisas kaveri. Kaverin synttäreille ja kerhoon pitää päästä yksin, sillä kyllähän aikamies jo itse itsensä hoitaa.

Osaa se riehuakin. Välillä tuo mainittu kuoma saa kohtauksia, joihin reagoimme yleensä sanomalla: Älä jäpitä! Tuo kohtaus menee jotakuinkin niin, että kyseinen lapsi ottaa lähellä olevasta pöydän tai tuolin reunasta kiinni, alkaa tärisyttämään vartaloaan ja hokee kaksi sanaa sekuntiin: Nän nän TSS, nän nän TSS. Tämä ihastuttava ääni purkautuu ulos tuosta pienestä ja hontelosta pojan ruumiista perin kovaan ääneen ja on hermoja raastava.

Tämä lähiviikkojen maamon ja poikasen nahistelu koskee nukkumaanmenoa. Kun aina on jokin kesken; Aku Ankka, peli, video, kaakaomuki, jogurtti tai muuten vain hengailu.

Tämä tahtojen taistelu kehittyy varsin usein äänen korottamisen tasolle. Niin myös tänä iltana. Lopulta poju kuitenkin hiipi jälkihalailun ja muutaman kyyneleen väsyttämänä sänkyynsä.

Makuuhuoneen oven sulkemisen jälkeen hiljaisuutta kesti muutama minuutti kunnes huoneesta alkoi kuulua ääntelyä. Meikämatami astui pimeästä käytävästä pilkkopimeään huoneeseen ja kuiskasi kärttyisällä äänellä: No, mitä nyt taas?

Pimeästä kuului vastaan kuiskaus: Äiti, sää oot kaunis. Voisitko laittaa mun peiton kunnolla?