Toisinaan tällainen pinnallisenpuoleinen matamikin saattaa hairahtaa ajattelemaan syntyjä syviä.

Tänään maalailin pihalla papparan vanhaa tv-tasoa. Tuuli huojutti puita ja viilsi vilpoisasti. Jälkikasvu kirmasi ympärillä ja oli jatkuvasti tunkemassa itseään maalipurkkiin tai muuten vain kimitti minkä kurkuista lähti. Kävi niin hassusti, että yllättäen huomasin ajattelevani syksystä jotain positiivista.

Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin remontti.

Tänään olen ajatellut erityisesti ystäviä, niitä veriperheen ulkopuolelle kuuluvia. Että pitikö elää näinkin iäkkääksi ennen kuin lopulta tajusi ystävien todellisen merkityksen? Sen, että ei ole mitään merkitystä onko ystävä nainen vai mies, nuori vai vanha, musta vai valkoinen, urheiluhullu vai sohvaperuna, landepaukku vai kaupunkilainen, sisustushullu vai kirjatoukka, umpisiisti vai boheemi. Ainoa mikä on tärkeää on se, että ystävän seurassa voi olla sataprosenttisesti oma itsensä ja että toiseen voi luottaa yhtä varmasti kuin kallioon. 

Tänään omistan paljon ystäviä, jotka olen omaa tyhmyyttäni hätistänyt viereltäni syystä tai syyttä. Ystäviä, jotka olen tuntenut koko elämäni. Ystäviä, jotka ovat uusia mutta silti niin tuttuja. Ystäviä, joiden puolesta olisin valmis antamaan vaikka vasemman käteni. Ystäviä, jotka jaksavat kuunnella pateettisia juttujani ja katsella väsähtänyttä naamatauluani päivästä toiseen. En voi kuin ihmetellä ja kiittää.

Muistetaan arvostaa ystävää ja näyttää välittävämme, vaikka se varsin usein tuppaa ainakin tällä matamilla unohtumaan. Ilman ystäviä emme olisi mitään.

Niin, ja siitä kaapista tuli sitten tomaatti. Aika rajua.