Äitienpäiväviikonloppu.

Oli ihan kauhean mukava. Mitä väsähtänyt kotomaamo enemmän lahjaksi toivoisi, kuin rauhallista ja leppoisaa yhdessäoloa armaan perheensä keralla? Eipä paljon muuta, joten niin hypättiin yhtäkkiä autoon ja hurautettiin parin tunnin päähän äitienpäiväviikonloppua viettämään.

Tämä marjatta täällä on sillä tavalla lapsellinen, että varta vasten rakennettu leikkikaupunki ja muu siihen liittyvä oheistoiminta kiehtoo vallan mahottomasti. Taannoin meikämartan sydän jäi keskiraskaasti Smoolantiin, tarkemmin sanottuna Vimmerbyyn ja Astrid Lindgrens Världiin. Aivan siinä aikuisehkokin ihminen nuortui kuin lapsi leikkimään, kaikki oli niin herttaisaa ja todentuntuista. Sulhoani hieman häiritsi se tosiasia, että esikoisemme potki vielä mahanahkan sisäpuolella ja ainoa lapsellinen tuolla retkellä oli tuore vaimonsa.

Paljon ei sitten meinaan tarvinnut houkutella, kun tieto Mauri Kunnaksen Koiramäestä lävähti verkkokalvoille. Kaikkihan sen tietää, että Mauri Kunnas tykkää joulusta ihan tolkuttomasti ja tämä maamo tykkää Kunnaksen Maurista just yhtä paljon. Tuon mainitun kirjailijasetän elämänkerta on luettu läpi moneen otteeseen, ihailtu etukannen sisäpuolelle saatua nimikirjoitusta ja pikaisesti piirrettyä Herra Hakkaraista. Toki tosifani on työn merkeissä saanut valokuvatakin idoliaan työpaikallaan. 

Sanomattakin siis selvää, että Koiramäki oli kerrassaan herttaisa kokemus. Kunnaksen setän lempeä kynänliike ja hauska kerronta oli herännyt eloon, paikka oli rakennettu toki suurella rahalla mutta myös hartaudella ja taituruudella. Huvipuiston nurkkaan oli kertakaikkiaan ilmestynyt koko kansan ihka oma satumaailma, jossa toivoisi pääsevänsä kesän mittaan vierailemaan useammankin kerran. 

Ps. Alimman kuvan setä ei ole setä kirjailijasetä, vaan oivallinen keino nolata viisivuotias julkisella paikalla: "Äiti, tuo sun laukku on oikeesti ihan sika ruma. Ja miks tuo jätkä on siinä pelkät pikkarit jalassa?"

Joojoo, meen ihan kohta.

Nyt ei malta nukkua meinaan, sillä meikämarttaan on iskenyt kaamea remontti-innostus! Takkahuone on lattiaa vaille valmis, portaisiin maali ostettu, eteiseen tapetti ja välioviin maalit. Eräältä vanhalta vintiltä pelastettiin lauma pärekoreja, joita on nyt putsattu ja maalattu uuteen uskoon. Kyä mää sanon, että kyllä tästäkin joskus vielä valmista tulee! Huomenna edessä seuraava rautakauppakierros ja sitten ei muuta kun pensseli heilumaan.

Kuvat varsin aiheen vierestä parin päivän takaa, kun maamo päätti raskia luovuttaa monen vuoden takaiset paperinuket lastensa leikkeihin. Paperinuket jakautuivat viisivuotiaan toimesta varsin oivasti: viisivuotias oli Tommi, kaksivuotias tietenkin Annika, äiti oli Peppi (tai Pippi Longsnyrt, kuten isoveli sanoo, tai vaihtoehtoisesti pikkusiskon käyttämä Pippi Lonttis) ja iskä oli tietenkin apina. Illalla viisivuotias luki Tommille iltasaduksi joulupukkikirjan sekä erään toisen ja pikkusiskolla tuli hätä, kun Annika meni hukkaan juuri ennen nukkumaanmenoa. Sängyt tehtiin tulitikkulaatikoista ja kodit kenkäpokseihin. Kannatti raskia luopua.

Olipa kerran kesä.

Sade on ovela juoni muistuttaa meitä nauttimaan auringon lämmöstä.

Kesässä kai melkein parasta heti auringon jälkeen on valoisat illat ja yöt. Tuon vuoksi rytmi on näin juhannuksen tienoilla vähintäänkin sekaisin mutta se ei oikeastaan suuremmin haittaa. Melkein parasta elossa on istuksia kesäyönä pihamaalla, kuunnella sirkutusta ja lepuuttaa aivoja hiljaisuudessa. Vähät väliä päivärytmistä tässä vaiheessa vuotta.

Tänään sataa. Huomennakin, mikäli säätiedotusta on uskominen. Positiivisen yövieraan sanoin totean, että mitäpä me sateesta, pilvien takana paistaa kuitenkin. Eilen iltamyöhällä hytisimme nuotion ääressä tuulen viuhuessa järvellä. Leija tykkäsi eikä muitakaan suuremmin valituttanut. Ensi kerralla varataan mukaan tarpeeksi vaatetusta.

Kesä.

Pernilla and Anna G - thank you!

Viikonloppu on alkanut hyvin.

Nelivuotias ihasteli tuliaiseksi saatua mittasettiä ja toivoi, että ne pistettäisiin testaukseen. Itse etsi leivontaoppaasta muffiniohjeen, jota hieman soveltaen leivottiin tämän vuoden ensimmäiset minikakkuset. Mustikka oli pakkasesta loppu, joten sekaan pistettiin omenaa ja kanelia ja päälle vaniljarahkaa. Maukkaita olivat ja varsinkin siksi, kun olivat niin tunteella leivotut. Pieni ahkera poikanen ja topakka siskonsa.

Tätä viikonloppua varten on pakattu kameralaukut ja jalustat, sillä linssin läpi tiiraillen kulukoot tulevat päivät. Haluan täten muistuttaa, että takkihaasteeseen ehtii osallistua vielä tämän viikonlopun ajan. Sunnuntai-iltana sähköpostilootaani koristakoot ankara takkivyöry! Ensi viikon aikana takkikisan osallistujat paljastetaan koko kansakunnalle ja samalla ilmootetaan myös tulevan voittajatakin tekijän palkkio. Että  rohkein mielin mukaan vaan!

Rattosaa viikonloppua itse kullekin!

Kevään merkkejä ja omaa tahtoa.

Tänään on ollut merkillinen ilma. Aamulla heräsin anivarhain auringonsäteisiin, jotka kilvan tunkivat sisään sälekaihdinten rei´istä. Ilma oli kuin morsio hyvällä päällä ollessaan. Sitten satoi lunta. Isoooja hiutaleita ja paljon. Sitten paistoi taas aurinko täydeltä terältä siihen asti, että taas alkoi satamaan ihan koko kouralla. Merkillistä on tämä kevät, emminä muuta sano.

Kevät tuntuu muutenkin. Tämä martta täällä tahtoo olla sitä ihmiskuntaa, joka kevään lopulta koittaessa saa hankittua itselleen jonkinsortin kevätväsymyksen. Vuodesta toiseen sama juttu. Ensin on energiaa vaikka muille jakaa ja mielessä pyörii tuhat asiaa yhtä aikaa ja koko ajan tekisi mieli tehdä kaikkea. Sitten joku kaunis kevätaamu se iskee eikä yhtäkkiä vaan huvita herätä koko päivänä eikä mikään vaan kertakaikkiaan kiinnosta vaikka kuinka olisi kevät ja aurinko poreksisi täydeltä terältään.

Tänä vuonna energiapiikki on saavutettu jo ajat sitten eikä loppua näy. Kun käpälät vaan tahtovat tehdä kaikenlaista ja pääkoppa pursuaa ideoita. Jos olisi järkevä, niin ei tekisi niin paljoa. Ottaisi rauhallisesti tai ainakin rauhallisemmin, sitten se väsymys ei ehkä iskisi. Ristiriitaista on se, että ei vaan malta! Kun tekee mieli tehdä, kun on energiaa, kun kädet vaan tekevät ja aivot ajattelevat. Ei niitä halua pysäyttää. Odottakaa vaan, niin joku kuulas kevätaamu täällä kirjailee väsähtänyt matami nakihtavin otsin. Mutta nyt ei ajatella sitä, vaan nautitaan valosta ja energiasta!

Yksivuotias on alkanut puhumaan. Toistaa perässä lähes mitä tahansa ja muutenkin kovasti juttu lentää ja laulattaa. Samainen toveri on myös saanut runsaasti omaa tahtoa viime aikoina. Kaikki on MINU! eikä hermot riitä ollenkaan odottamiseen. ANNA JO! kaikuu perin tiuhaan.

Kuoman ensimmäinen kaksisanainen lause oli Mennään kottii. Maamolla suorastaan tirahti tippa linssiin, kun autoillessa takapenkiltä kajahti tuo herttanen lause. Onhan se hellyttävää, että lapsukainen rakastaa kotiaan. Melko pian kuitenkin selvisi, että tuo lause ei välttämättä tarkoitakaan ihan sitä mitä luulisi, sillä se on perin tiheästi käytössä myös silloin, kun istutaan tanakasti oman kodin ruokapöydässä. Nelivuotias on oppinut ärsyttämään ja ärsyyntymään hyvin helposti, joten melkoiset kekkerit on monesti kasassa tuon yhden vaivaisen lauseen tähden.

"Mennään kottii."

"Me ollaan kotona."

"Mennään kottii!"

"Me ollaan kotona jo!"

"Mennään kottii!!"

"Etkö sää tajua! Me ollaan jo kotona!"

"Mennään kottii!!!"

"Me ollaan kotona! Tuo on oikeesti niin ärsyttävää!"

"MENNÄÄ KOTTII!"

"ME OLLAAN KOTONA! Voi että mulla menee hermot ku tuo vaan jankuttaa koko ajan!"

Arvoituksellisen elämän pinnallinen puoli.

Syksystä asti jatkunut täydellisen takin metsästys on päättynyt. Pari päivää sitten toveri opasti meikämartan kauppaan, jossa tuo haaveksittu yksilö roikkui. Tämä on takuulla monen vuoden takki ja se verran makonen, että sen avulla pääsee todella huikeisiin poseeraussuorituksiin sotkuisessa keittiössä. Tai ainakin takakenoisiin.

Kenkäkauppa Spartoo auttoi nelivuotiaan kesäkenkävarastot sille mallille, että tennareitten lisäksi hankitaan enää sandaalit ja se on siinä. Tilaus saapui nopeasti, enää odotellaan viime yönä satanutta lunta sulavaksi. Kyllä se kesä sieltä vielä tulee! 

Materia ja muu pinnallinen muuttuu toisarvoiseksi kun elämä yllättää. Voisin luopua kaikesta mitä omistan, jos sillä korjaisi yhden pienen sydämen.