Vuosi 2014.

Tämä vuosi alkaa kuulkaa kaverit olla taas loppusuoralla! Kertakaikkiaan älytöntä vauhtia vuosi hurahtaa, on joulu ja sitten se on heti taas uudestaan. Kyllä se vaan on sillä tavalla, että jokainen päivä on arvokas, eikä tule koskaan takaisin. Joskus se on tietenkin ihan hyväkin asia, jos oikein on ollut nakkiotsainen päivä tai muuten vain elo potkinut ilmat pihalle. Kuitenkin olisi hyvä muistaa, että jottei sellaisia päiviä olisi riesaksi asti, niin edes yrittäisi etsiä jokaisesta päivästä jotain hyvää ja tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. 

Se siitä maailmanparannuksesta ja puunhalailusta sitten tältä erää.

Tai eipä sittenkään! Alkujorinat olivat tietenkin pohjustusta kalenteriarvontaa varten, joten menkäämme asiaan. Postipoika toi paketin Saksasta asti, kun Petra muisti marjattaa uuden kalenterin muodossa. Jotta saataisiin jollekin toisellekin hyvä mieli, niin paketissa oli kalentereita tietenkin kaksi. Viime vuonna arvottiin vuoden 2014 kalenteri, joten tästähän kuulkaa meinaa aivan tulla tapa! Ja hyvä niin, koska kyllä noin herttasella kalenterilla mielellään omaa tai kaverin päivää piristää, koko vuoden ajan.

Petra Wolff on Saksassa asuva suomalainen suunnittelija. Pari vuotta Saksassa asunut Petra on muuttamassa muualle maailmalle ja onkin halunnut tähän vuoden 2015 kalenteriin tallentaa muistiin paloja suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin kohtaamisesta. Kalenteria voi tilata myös Petran nettiputiikista, jos arpaonni ei tällä kertaa kolahda kohdalle.

Arvonta! Jätä puumerkki tämän postauksen kommenttilaatikkoon 20.11 mennessä ja olet mukana arvonnassa. Yksi onnekas saa siis ensi vuotta piristämään tuon kuvissa näkyvän herttasen kalenterin. Arpaonnea, yhdessä ja erikseen!

Ps. Kuvissa myös viherkasvi (joka on jo monta kertaa elvytetty kuoleman porteilta takaisin elämään), tyttärelle neulottu värikäs kaulahuivi (johon upposi kätevästi kaikki kertyneet pikkuset jämälankarullat), uusi näpäkän kokoinen kamerani (jolla tämän postauksen muut kuvat on otettu), kirpputorilta löytynyt marmorinen pikkumaljakko (jossa seuraavan kerran kukkii sitten viimeistään äitienpäivän tienoilla) sekä ehkä söötein suklaalevyn kuori sekä sisällys (joka tosin maukkaudessa ei pärjännyt mitenkään Maraboun tummalle minttuvastaavalle).

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!

Arvonta järjestetty yhteistyössä Petra Wolffin kanssa

Aamukahvilla.

Yllä tunnelmointia parin aamun takaa. Perheen vanhempi mies oli lähtenyt töihin ja nuorempi kouluun. Talon nuorempi nainen kuorsasi vanhempiensa sängyssä lapsen untaan ja näin ollen torpan vanhempi nainen siemaili jättimotillista aamukahvia seuranaan vain kärpästen surina ja hiljakselleen jollottava radio.

Kärpäslätkä on aina hukassa, vaikka kuvassa muka onkin oikealla paikallaan. Lätkän osti armas kummitätini Turun Linnan putiikista viime syksynä muistoksi marjatalle. Kauheen moni kärpänen sillä onkin päässyt hengestään, joka on sinällään surullista, jos asiaa oikein alkaa ajattelemaan. Tappoväline.

Jo kesän alusta asti on meikämartalla ollut omistuksessaan tuo herttaisa keinutuoli, kun toveri malttoi luopua omastaan. Tyhjin käsin ei siihenkään taloon jääty, sillä tuon kuvassa näkyvän keinutuolin kaksi kaimaa jäi vielä toverin kotia koristamaan. Jonnin aikaa omistuksessa ollut herttaisa kapistus saatiin kuitenkin uuteen kotiin haettua vasta viime viikolla.

Keinutuoli! Siitä on haaveiltu pitkään ja hartaasti. Tuolista onkin jo viikon aikana tullut ihan suosikkipaikka. Mikä sen rentouttavampaa, kun hiljakseen keinutella menemään ja antaa radion luikutella taustalla omiaan? Pikkusta säätöä ja hoivaa tuo tuoli kaipaa, mutta siihen asti sopii tähän perheeseen paremmin kuin hyvin. Niin on sopivasti kulahtanut.

Huuda huuda ilosta. Tai vaikka koruista.

Tässä kun on pakerrettu remonttia niin, että muu elämä on ikäänkuin joutunut odottelemaan, niin tietyin välein on kuitenkin ollut paettava remonttiajatuksia askartelujen pariin. Siispä on syntynyt jonnin verran koruja, joista suurin osa on matkannut postin tai kämmenen välityksellä tovereitten luokse.

Nyt kuitenkin kun kaveritkin alkaa olla lahjottu, niin mietin tässä, että mitenhän monta korua ihminen periaattessa tarvitsee? Muutama lempparikoru on aina oltava, mutta johonkin on raja vedettävä. Siksipä rykäisin loput tekeleet tänne huudettavaksi. Huutakee pois, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, niin elekääpä sitte huutako. Kyllä mää niille omistajat keksin!

Kylmästä lämpimään. Ja toiseen suuntaan.

Portaikon vanhat kaiteet päätyivät terassia suojaamaan sisältä pihan puolelle. Passaavat siihen tarkoitukseen oikein mainiosti! Niihin on sitä paitsi nastaa ripustaa roikkumaan erinäisiä asioita, kuten kynttiläpurkkeja ja kukkaruukkuja.

Lauantain ratoksi rempataan ja lisäksi näpyttelin jälkikasvun vaatevarastoa järkevämpään kokoon. Myyntiin taipuneet yksilöt löytyvät täältä. 

Aurinkoista lauantaita toivotan!

Rantapöllönä.

Tässä on viime aikoina vietetty aikaa vedessä, kuten varmasti moni muukin helteisen heinäkuun nuupauttama kansalainen. Oikeastaan on melkoista typeryyttä nostaa heti alkulauselmissa pinnalle auringon huonot puolet, koska ekana pitäisi tietenkin sanoa, että helle on ihanaa! Koska se on. Tällä kylällä rantoja riittää ja vaihtelu virkistää. Meikämartalle kasvoi jo lapsena räpylät jalkoihin ahkerasta uimisesta ja täytyy todeta, että edelleen pari tuntia vedessä putkeen ei tunnu missään. Vasta sitten noustaan, kun sormet ja varpaat on kunnolla mummoina.

Tänään tapahtui sen verran legendaarinen tapahtuma, että rannalle oli otettava ensimmäistä kertaa tänä kesänä oikein kamera mukaan. Armas sisareni pyysi jälkikasvun luokseen päivää viettämään. +31 - astetta varjossa takasi sen, että tämä päivä oli parisuhdelaatuaikaa veden äärellä ja remontoimiseen jumiin jäänyt perheenpääkin saatiin houkuteltua rannalle päiväsaikaan. Yleensä tuo kaveri on meinaan mukana vain iltauinneilla kymmenen maissa, sitä ennen ei malta lähteä. Ja hyvä niin, sillä remontti on edennyt huiman harppauksen parissa viikossa! Kiitos siitä helteessä ahkeroijalle.

Kuvissa poseeraa eilinen kirpputorilöytö, pinkki Pirput parput-verho, joka tänään sai toimittaa rantapeiton virkaa. Nyt ei muuta kuin kylmään suihkuun, tuuletin täysille ja nahkeita kesäunia kohti!

Takkahuoneessa.

Silloin joskus taloon rakennettiin niin apukettiö, kuin takkahuonekin. Täytyy todeta, että järkevämminkin voisi neliöitä käyttää, sillä ainakin tässä talossa takkahuone on palvellut varsinaisessa käyttötarkoituksessaan tasan kerran. Viimeiset puolitoista vuotta se on toiminut ylimääräisen romun säilytyspaikkana ja ollut lattiasta kattoon asti täynnään erinäistä ryönää.

Tässä viikonlopun aikana on talon mies pistänyt tosissaan hihat heilumaan. Muu perhe on auttanut remontissa olemalla pois jaloista ja todettava on, että kyllä vaan näyttää remontti edistyvän pikaseen, kun aamusta iltaan makoo rannalla viinirypälerasia käden ulottuvilla ja maukas opus toisessa kourassa. Tai kiertelee rautakauppoja, fiilistelee ja antaa jälkikasvun valita omat suosikkiviherkasvinsa kotiin vietäviksi.

Takkahuone on siis pessyt pitkän tauon jälkeen kasvonsa. Ikkunalaseista rapattiin maalit siinä ohessa ja kylläpä kaverin katse kirkastuikin kummasti. Navetan pihapiiristä löytynyt iso pärekori osoitetietoineen istuu takkahuoneen ilmapiiriin ihan osimoilleen.

Tuo alakerrassa sijaitse huone on kenties talon vähiten käytössä ollut tila, mitä tähän perheeseen tulee. Aika turhanpäiväinenkin se on, kun takka nököttää talon viimeisessä nurkassa eikä varastoi lämpöä itseensä tippaakaan. Mutta näin kesähelteillä se on siitä mukava huone, että se on talon viilein paikka. Jos siis hikoilet kuin sika helteessä, niin laskeudu rappuset alakertaan ja kuivata hikikarpalosi takkahuoneessa. Loogista, mutta totta.

Villejä lupiineja.

Eilinen kääntyi kuitenkin positiivisen puolelle iltaa kohden ja on vain hyväksyttävä se tosiasia, että elo on vuoristorataa. Tiukkaa ylämäkeä ja liiankin liukasta alamäkeä, välillä mennään jopa tasamaata. Näin jos oikein herkkätunteiseksi herkeän, niin siinähän se elämän rikkaus on. Kuka nyt jatkuvaa tasamaalla jolkotusta pidemmän päälle jaksaisi?

Ihastelin tänään lasiesineiden kauneutta. Yksinkertaisia, mutta silti joka hörpyllä tunteita herättäviä, ovat nuo kirpputoriostokset, jotka takuulla kestävät aikaa. Sen on useampi vuosikymmen jo todistanut. 

Eilen illasta saimme kylään aivan älyttömän herttasen pienen koiravauvan ja niin on tämän marjatan koirakuume noussut taas ihan uusiin sfääreihin! Lapsista nyt puhumattakaan. Siitäkin huolimatta, että tuo meikämartan läheskaima jännityksissään antoi suolen puhua sisätiloissa useammankin kerran. 

Kesällä säästetään kukkakauppakuluissa ja poimitaan maljakot täyteen villejä lupiineja.

Repäsin.

Marjatta päätti, että kesäkuun ensimmäisen päivän ja auringon kunniaksi on sännättävä paikalliseen kukkapuutarhaan ja laitettava kesäkukat multiin. Kovin suuresti ei taideta tässä talossa viherryksiin tänä kesänä  panostaa, mutta kyllä muutama silmänilo pitää aina olla puutarhaa ja varsinkin piharakennusta piristämässä.

Perheen mies ruuvasi piharakennuksen terassin kattoon myös viime kesäisin kierrätyskeskuslöydön. Rottinkinen keinu oli melkoisen huonossa hapessa, mutta pienen hiomisen ja maalaamisen jälkeen se on kuin uusi. Muutama rottinkilenkurakin siellä roikkui, mutta nyt se on ihan toimiva pehvanvalloittaja. Kyllä siihen kannatti kymppi uhrata.

Navetan vintiltä löytyi vihertävä, kantokahvainen kaukalo, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta ei ole mitään käsitystä. Melko romuskainen kaveri on kuitenkin kyseessä. Ensin se sai palvella pihalelujen säilytyksessä ja nyt se pääsi toimittamaan kukkalaatikon virkaa. 

Alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että kohta on ihan oikeastikin kesä. 

Kiinalainen Arabiassa.

Tuossa pienessä seinälautasessa meinaan. Se löytyi kirpputorilta, valmiit seinäripustimet ja kaikkea. Niitä oli kolmoset, mutta jostain pihistä syystä (hintaa oli kuitenkin sen huikeat 3e/kpl) kaksi kaverusta jäi pöytään odottelemaan ja mukaan lähti vain yksi. Nyt kiinalainen ja uusi omistajansa sitten tietenkin itkevät noiden kahden kaverin perään, kuten arvata saattaa. Kyllä jokainen kansalainen tarvitsee keittiöönsä ainakin yhden kiinalaisen, mutta mitä useampi, niin sitä parempi.

Lankavetimet ruuvattiin irti vaatehuoneen seinästä ja se pääsi S-koukkujen kanssa roikuttelemaan keittiön patalappuja, käsipyyhkeitä ja muita. Varpusen pussiin piilotetaan leivät ja muut.

Kuten aiemmin jo tuli mainittua, niin tätä tekstiä kirjoittavan henkilön pää on kevätväsymyksen kourissa. Yläpallossa ei liiku senkään vertaa mitä yleensä ja lomaa odotetaan ihan huolella. Silloin saattaa lipsahtaa vielä entistäkin useammin kuvaamaan aina vain samoja nurkkia, purkkeja ja hyllyjä. Tai vaikka säälittäväksi nyhdettyä salaattiruukkua.

Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi! Kylmaar tahon, koska on ihanaa kun valoa riittää, eikä kuvaamista tarvitse yrittää saada tehtyä muutaman valoisan tunnin aikana, kuten viimeisen puolen vuoden aikana. Siksi kysyn ensi kertaa tämän blogin historiassa ideoita toivepostauksista! Olisi meinaan aika huisaa, kun marjatta saisi laittaa aivot osittain narikkaan ja antaa teidän tovereitten hoitaa tämän blogin päivitys. 

Siis te, jotka olette kyllästyneet keittiön betoniseinään, lastenhuoneiden seinävuoristoon, String-hyllyyn, keltaisiin valaisimiin, Lokkiin, Ruutukaava-tapettiin, Hayn laatikoihin, tauluhyllyyn tai eteisen mustaan seinään, antakee kuulua: mitä toivoisitte näkevänne ja lukevanne tässä blogissa tulevien viikkojen aikana! Kovin henkilökohtaisia vuodatuksia lienee turha toivoa, mutta lähes mitä vain remontin, sisustuksen, asumisen, kevään, käsityön, kesän, pyöräilyn, navetan, nurmikon ja eväsretkien parissa voitaneen luvata toteuttaa.

Toivon tosi tiukkoja toiveita teiltä toverit! Tiedän teidän tuntevan tanakkaa tunnetta tietoisuuden toisella tasolla, tuokaa toiveenne tietooni. Toivokaa!